Kun tekee parhaansa mutta se ei ihan riitä

Kommentoi

Pettymys. Se sana jos jokin kuvaa sitä fiilistä mitä koin toissa sunnuntaina kisoissa. Niin suuri pettymys.

Tavallaanhan kisat menivät tosi hyvin. Sain tuloksen, kotiinviemiseksi oman sarjan kultamitalin ja muutenkin huomasin että olin kehittynyt kilpailemisessa. Mutta ihan vielä näin reilun viikonkaan jälkeen kisoista pettymys ei ole laskenut niin paljon, että osaisin laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja iloita kehityksestä.

Kyseiset kisat olivat FPO penkkipunnerrus ja maastanoston SM-kilpailut ja WABDL World Cup. Tämän syksyn päätavoitteena minulla on marraskuun MM-kilpailut Moskovassa, mutta haluan kilpailla usein jotta opin kilpailemaan ja otin nämä kisat osaksi treeniä. Treenit ennen kisoja sujuivat hyvin ja liikuttelin isompia rautoja kuin ennen EM-kisoja.

Yritän oppia olemaan suunnittelematta kisanostoja liikaa etukäteen, niin että katsoisin kisapäivänä että mikä on päivän kunto ja mikä olo. Helpommin sanottua kuin tehtyä, mulle olisi kovin luontevaa suunnitella jo nyt ensi vuodenkin kisojen raudat… Näille kisoille olin asettanut tavoitteeksi 190kg, sitä lähtisin hakemaan jos olisi hyvä päivä.

21326015_10155086880558924_1788397350_n

Siiri lähti mukaan mun huoltajaksi ja meillä oli hotelli Turun keskustassa lauantai-sunnuntai välisenä yönä. Lauantaina kävin aamusta puntarilla ja jäin loppupäiväksi seuraamaan kisoja. Minusta on aina yhtä siistiä katsoa kun vahvat ihmiset nostavat rautaa.

21362974_10155086884598924_1614345103_n

Puntarin lukema hieman yllätti, olin ollut kahden vaiheella että pudotanko alempaan sarjaan vai menenkö alkuperäisten suunnitelmien mukaan raskaaseen sarjaan. Oli sen verran paljon stressintekijöitä ennen kisoja ettei olisi ollut järkevää lähteä vetämään painoa, niin söin reippaasti pari viikkoa ennen kisoja kun ei tosiaan tarvitsisi ruuasta nipistellä. Koska puntaria edeltävänä päivänä mun aamupaino oli 95,1kg, söin vielä illalla herkkuja kun teki mieli, koska ei olisi mitään merkitystä puntarilla kun menisin heittämällä raskaaseen sarjaan. Voitte kuvitella että hieman harmitti ne edeltävän illan herkut, kun kisavaaka näytti painoksi 91,3kg… Ei olisi paljosta jäänyt kiinni että olisin päässyt alempaan sarjaan, mutta eipä sillä lopputuloksen kannalta olisi ollut mitään merkitystä.

21362969_10155086884363924_388581780_n

Aamulla sain syötyä hyvin, eikä kisapaikallakaan jännittänyt mitenkään ylimaallisesti. Oli vain hyvä fiilis, sellainen että pääsisipä kohta jo nostamaan. Hyvää fiilistä ei kannata kuitenkaan ymmärtää niin, että olisin siellä hymyillyt kun Naantalin aurinko ja heittänyt letkeää läppää, mutta siis nostoja ajatellen hyvä ja keskittynyt fiilis. Lämmittelyt meni hyvin ja otin lämmittelynostoja 150kg asti, sekin tuntui hyvältä ja tässä kohtaa olin jo päättänyt että tänään on se päivä kun 190kg nousee. Aloituspaino 165kg nousi helposti ja siitä oli hyvä fiilis lähteä hakemaan uutta ennätystä.

165kg – my first attempt and only good lift at the Nationals the other week 😈

A post shared by Natalia G (@punttimimmi) on

Toiseen nostoon sitten 190kg. Oli tosi hyvä fiilis lähteä nostamaan ja sieltähän se nousi. Paitsi että ei. Polvien yli kun olin saanut tangon lantio ei enää liikkunut eteen. Ei sitten millään. Sitten tajusin että tanko oli jo liikkunut alaspäin ja siten nosto hylättäisiin vaikka saisin sen taisteltua ylös, niin päästin irti. Jos sitä saisi ne pienet voimat säästettyä viimeiseen yritykseen.

Siitä olen itsestäni ylpeä, että epäonnistuneen noston jälkeen sain itseni kasattua ja fokuksen siihen seuraavaan nostoon, enkä jäänyt siinä tilanteessa märehtimään epäonnistumista. Kolmanteen nostoon oli taas hyvä ja keskittynyt fiilis, mutta polviin se jäi. Voisi perustaa oman lajin meille, joilla on voimia vain vetää tankoa polvien yli, mutta ei loppuojennukseen. Eli täytyy olla onnellinen ettei harrasta lajia missä heti suorituksen tehtyään toimittaja kysyisi nopeita kommentteja. Mua harmitti niin paljon oma epäonnistuminen että ne nopeat kommentit eivät varmasti olisi olleet mitään painokelpoista.

21362900_10155086884338924_1424514586_n

Harmitti, miten pienestä jäi kiinni. Eri asia, jos olisi ollut huono päivä ja tuntunut että mikään ei kulje tai jos olisin mennyt nostamaan asenteella että kokeilen jos sattuisi nousemaan. Tai jos tanko ei olisi liikkunut ollentaan. Mutta oli hyvä fiilis ja olin varma että nousisi, jos niin voi sanoa. Kaikki meni nappiin muuten, ei jäänyt mistään sellaisesta kiinni, josta voisin ajatella että jos asiat olisivat menneet toisin niin olisin onnistunut. Tein parhaani, mutta tällä kertaa se ei ihan riittänyt tavoitteeseen. Kuten kirjoitin tekstin alussa, mulla menee vielä hetki että osaan laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja näen miten paljon olen oikeasti kehittynyt. Tällaista se välillä on.

Kommentoi

Kisaraportti EM-kilpailuista

3 kommenttia

EM-kisoista on jo melkein kuukausi, mutta hetken aikaa piti kerätä ajatuksia ja itse fiilistellä, ennen kuin halusin tämän tekstin julkaista. Palataan siis kuukauden ajassa taaksepäin, World Powerlifting Congressin (WPC) EM-kisoihin. Tai pitää ehkä mennä vielä pidemmälle, jotta tässä tekstissä on jotain järkeä. Tiedossa on siis paljon lukemista, joten otahan hyvä asento.

Kun SM-kisojen jälkeen sain tiedon että olin Suomen joukkueessa EM-kisoihin, päätin melkein heti että pudottaisin painoa alempaan sarjaan eli -90kg sarjaan. SM-kisoissa kisasin +90kg sarjassa. Viime joulukuussa olin vetänyt painoa alempaan sarjaan, mutta epäonnistuin tankkauksessa ja kisat menivät mönkään. Selvää oli siis että tällä kertaa pitäisi tehdä asiat toisin, joten jos haluaisin mennä alempaan sarjaan olisi pakko laihduttaa.

imageÄidin ompelema dieettimotivaatiopaita

Vähän aloin heti siistimään ruokavaliota, mutta vasta pääsiäisen jälkeen aloin kunnolla dieetille kun huomasin ettei paino pelkillä kauniilla ajatuksilla tippunut. Pääsiäisen jälkeen aamupaino oli 96,7kg. Tähän ihan välikommenttina että SM-kisoissa paino oli 93 ja jotain ja sama juttu oli Porin kisoissa syksyllä. Normaalisti mulla paino pyöri siinä 95-97 ympärillä sekä ennen että jälkeen kisojen, että en tiedä jännitänkö niin että painoa tippuu muutaman kilon vai miten voi olla mahdollista.. 😀

imageLaiskan päivän lounas, pohjalla on riisiä mikä ei kuvasta näy

Alkuun tein dieettini itse, mutta ainoa mikä siinä kiristyi oli pää. No okei, tippui painokin ja kroppa kiristyi, mutta ei siinä tahdissa kun olisi pitänyt. Toukokuun lopussa dieetti laitettiin uusiksi ja nyt alkoi muutosta tapahtumaan. Edelleenkin alkuun hitaasti ja mua ärsytti kovasti ajatus siitä että olen useamman kuukauden dieetillä ja joutuisin silti vetämään painoa. Jälkeenpäin uskon että syy siihen ettei paino oikein tippunut oli migreeninestolääke joka minulla oli kuukauden verran käytössä dieetin aikana, sillä koko sen ajan kun lääke oli käytössä olo oli todella nesteinen. En tajunnut tätä sen kuukauden aikana kun ei koskaan aikaisemmin ole tällaista ollut ja havahduin yhteyteen vasta lopetettuani lääkkeen, koska vuorokaudessa paino tippui yhtäkkiä kilon verran vaikka mikään muu ei ollut muuttunut ja sen jälkeen paino tippuikin tosi nopeasti. Olisi vähän vähentänyt painostressiä jos olisin osannut laskea 1+1, kun paino myös nousi kilolla heti lääkkeen aloitettuani…

Treenit kulkivat dieetistä huolimatta todella hyvin ja rikoin salilla omia ennätyksiä melkein joka treenissä. Itseasiassa kaikki treenit SM- ja EM-kisojen välissä olivat todella hyvät. SM-kisojen jälkeen valmentajani Marko Patteri teki muutamia muutoksia mun treeniohjelmaan ja ne tuntuivat todella toimivan.

image

Vikassa kovassa vetotreenissä, reilu kaksi viikkoa ennen kisoja tein uuden ennätyksen 180kg, joka oli sama kuin minun sarjani maailmanennätys. Se tuntui paljon kevyeemmältä kuin mitä esimerkiksi 160kg tuntui viime kesänä, kun sen ensimmäistä kertaa nostin, joten siinä mielessä jäi hyvä fiilis. Videota analysoidessani kuitenkin näkyi että reidet meni vähän tangon alle, mikä olisi kisanostossa saattanut johtaa hylkäykseen. En edes käsitä minkä takia työnsin ne reidet sinne alle, kun voimaa olisi muutenkin ollut nostaa niin otti päähän tosi paljon. Kaksi viikkoa aikaa opetella tästä huonosta tavasta pois ja jännitti että onnistunko?

Fiilis lähteä kisoihin oli kuitenkin ihan erilainen kuin aiemmin, koska tiesin olevani parhaassa kunnossa ikinä ja että voimaa on. Tällä kertaa kisalepo oli vähän lyhyempi kuin aiemmin, kaksi viikkoa ennen kisoja kävin viimeisessä kisoihin valmistavassa hieronnassa, luottohierojallani eli HC-hieronnan Tonilla Mayorsilla ja kymmenen päivää ennen kisoja tein viimeisen nopeustreenin. Sen jälkeen ei muuta kuin kisojen odottelua ja painon seuraamista. Aikaisemmin tämä kisalepo on tuntunut aika tuskaiselta kun on jännittänyt niin paljon, mutta nyt ei jännittänyt samalla tavalla vaan oli vaan odottavainen olo.

Kuten jo kirjoitin paino lähti loppua kohden tippumaan tosi hyvin, niin ei tarvinnut enää sitäkään stressata vaan tiesin että pääsen painoon. Tai yritin ainakin kovasti luottaa siihen että Hanna saa mut painoon oli mikä oli. Kivaa oli se, että vielä puntarilla edeltävänä päivänä pystyin syömään normaalisti, vain päivällinen ja iltapala jäi pois. Illalla menin Hannalle yöksi ja aamulla oli sitten aikainen herätys saunaan.

Dieetistä jäi tosi hyvä fiilis ja silleen meni tosiaan nappiin että voimatasot säilyivät elleivät kasvaneet eikä tarvinnut pahemmin nälkää nähdä. Toki jengin kysellessä kuulumisia vitsailin nälästä ja kurjuudesta, mutta todellisuudessa ei tarvinnut pahemmin nälkää nähdä.

img_5529 img_5542

Viimeisen vuorokauden aikana ennen puntaria paino vähän jumitti ja saunaan mennessä paino oli sama kuin edeltävänä päivänä, eli 91,2kg. Hyvin lähti kuitenkin tippumaan aamutuntien aikana, sillä puntarilla paino oli 89,2kg. Ja silloin olin jo syönyt ja juonut vähän, kun olin painossa jo kun lähdettiin puntarille. Kovin suuri luotto mulla ei tosin ollut siihen että oikeasti olisin painossa, never forget viime joulukuun Tampereen reissua, kun olin painossa kotivaa’alla ja kisavaa’alla olin 0,3kg ylipainoinen ja pääsin muovipusseissa kuumaan suihkuun, heh.

Mutta tosiaan, olisi vain kannattanut luottaa Hannaan, koska puntarilla olin 800g kevyeempi kuin mitä olisi tarvinnut olla. Kisasin siis -90kg junioreissa. Katsoessa kuvia mitä otettiin puntarin jälkeen tuli heti nälkä, en ollut tunnistaa itseäni kuivan kesän orava lookista! 😀

em2img_5651 img_5657

Hanna oli tehnyt mulle mukaan ihan parasta puuroa! Nam! Tankkaus sujui erittäin hyvin ja seuraavana päivänä oli sitten viimeinkin odotettu kisapäivä! Tosiaan minua ei ollut tähän asti jännittänyt juurikaan, olin vain innoissani, mutta kisa-aamuna alkoi jo jännittämään menetetynkin ajan edestä 😀 Hyvä niin, koska jos ei yhtään jännittäisi niin olisi turha lähteä kisaamaan. Colin tuli hakemaan mut aamusta ja nokka kohti Vantaata jossa kisat olivat. Nyt vasta kirjoitushetkessä tuli mieleen että olisi voinut ottaa kisapaikasta kuvia, mutta en nähtävästi siellä tullut ajatelleeksi. Nyt jos koskaan tuntui siltä että kello ei liikkunut ja aika omaan nostoryhmään tuntui tuskaisen pitkältä. Ihan kun kello piruuttaan olisi liikkunut ekstra hitaasti… 😀

img_5676 img_5678imageimage

Ensimmäiseen nostoon laitoin 155kg ja huomasin että lämmittelystä oli ehkä mennyt vähän turhan pitkä aika kun nosto tuntui hieman tahmealta ja siltä etten ihan ollut hereillä. Ei muuta kuin herätystä sitten, koska seuraavaan nostoon laitettiin mun tavoite kisoihin 182,5kg, joka olisi uusi maailmanennätys sarjaani. Noston aikana ainoa ajatus päässä oli ”polvet lukkoon” ettei varmastikaan työntyisi reidet alle. Videosta näkee että vähän jännitti kun jäin vielä varmuudeksi pitämään tangosta kiinni kun se oli jo maassa, ettei vaan menisi hylkyyn sen takia että ote irtoaisi!

Ei hylätty vaan nosto hyväksyttiin kaikin tuomariäänin. Hitto sitä fiilistä!!! Ja siitä fiiliksestä ehdin nauttia sen 10 sekunttia ennen kun piti henkisesti jo valmistautua seuraavaan nostoon! 😀 Viimeiseen nostoon 190kg, joka irtosti maasta mutta oli tällä kertaa kuitenkin liikaa. Eikä siinä mitään, koska pääsin tavoitteeseen mikä oli näille kisoille asetettu ja tein uuden maailmanennätyksen sarjaani niin vähemmästäkin saa olla tyytyväinen.

fullsizerender-2Parhaat kannustajat <3

em1Huoltaja Colin

Aika uskomaton päivä, eikä sille fiilikselle vieläkään löydy sanoja. Euroopanmestaruus ja maailmanennätys, olen niin iloinen siitä että saavutin tavoitteeni. Oikeasti tavoitteeni koko vuodelle 2017 oli vetää 180kg, joten sen yli on jo menty ja melkein puoli vuotta 2017 jäljellä. Seuraavaksi sitten kohti isompia rautoja, game on!

3 kommenttia

Iso = lihava ?

7 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: Itis

Haluaisin ajatella etten ole kovinkaan lihava. Paino sanalla haluaisin, koska vaikka kotona peilin edessä näkisin etten ole, niin kun jatkuvasti tulee muistutetuksi siitä miten iso on, on vaikea erottaa sitä lihavuudesta. Mulla on välillä sellainen fiilis, että ehkä valehtelen itselleni ja olen kuitenkin lihava.

Sain vähän aikaa sitten sähköpostin, joka oli muuten oikein asiallinen, mutta päättyi sanoihin ”ps. näin sinut kerran livenä ja olet kyllä aika iso nainen”. Tämä on vain yksi esimerkki, mutta jos joku sanoo lihavaa lihavaksi, niin sitä pidetään ilkeänä ja varmaan kymmenet asianomaisen lisäksi pahoittaivat siitä mielensä. Mutta naisen sanomista isoksi ei ilmeisesti mene kategoriaan asioista mitä on epäkohteliasta sanoa, sen verran usein mä olen sitä kuullut.

itis1T-paita: Carlings, shortsit: New Yorker

Minun ja varmaan monen muun naisen korvaan iso on aika pitkälti yhtä kuin lihava. Tiedän, että sitä nyt ei välttämättä tällaisella kommentoinnilla tarkoiteta, olen 178cm pitkä, joten väistämättä näytän isolta esimerkiksi minua päätä lyhyemmän silmissä, vaikka olisin pelkkää luuta ja nahkaa. Silti asiasta huomauttaminen ärsyttää, ei minulla ainakaan ole tapana mennä toisille toteamaan että ovat pienikokoisia, paksuja tai vaikka kierosilmäisiä, niin en ymmärrä miksi pitää sitten kommentoida sitä isoutta.

Mä en ole pitkään aikaan käyttänyt oikein muita vaatteita kuin sporttivaatteita. Vaikka haluaisin käyttää ”tavallisia” vaatteita, niin niiden löytäminen tuottaa ongelmia. Yleensä se menee nimittäin näin: katson kotona peilistä että hei, en mä ole lihava ja sitten menen kauppaan ja XL kokoinen vaate ei mene päälle ollenkaan. Siis E-X-T-R-A L-A-R-G-E. Sitten housut kokoa 44 superstrech jäävät reisille. Kaupan isoin koko ja superstrech, mutta ei tarpeeksi isot minulle. Yritän ajatella että vaatteet ovat tehty vain eri muotoisille naisille, mutta tuleehan siitä kuitenkin paha mieli.

Tämä ja kommentointi siitä miten iso olen, on johtanut siihen että pitkään ajattelin että mun on turha edes yrittää ostaa mitään kivoja vaatteita, kun ei ne kuitenkaan mene mun päälle. Eli sitten olen ostanut lähinnä jotain rumia rytkyjä joista en edes pidä, ainoana vaatimuksena että mahtuvat päälle. Jotain muita vaatteita kuin treenivaatteita kun on kuitenkin pakko olla. Espanjassa viime kesänä oli pohjanoteeraus kun ostin miesten puolelta ihan sairaan rumat shortsit, kun oli vaan pakko löytää shortsit mitkä menisi jalkaan kun oli niin lämmin 😀

imageOhut takki: H&M, shortsit: New yorker

Olen kuitenkin jo jonkun aikaa sitten päättänyt panostaa tavallisiin vaatteisiin ja vaikka sitten koluta niitä kauppoja niin kauan että löydän kivoja vaatteita. Päätin, etten enää osta vaatteita vain koska menevät päälle vaan ostan ne mistä oikeasti tykkään, vaikka se tarkoittaisikin sitä ettei valinnanvaraa hirveästi ole. Se mikä minua ihmetyttää on se, että monesti näen minua huomattavasti leveämpiä naisia pukeutuvan kivoihin vaatteisiin ja jostain he vain vaatteensa löytävät.

Sain Itikseltä yhteydenoton yhteistyöstä ja ajattelin että tämä voisi olla täydellinen mahdollisuus ostaa oikeasti kivoja kesävaatteita, tai ainakin se olisi tavoite. Vähän pelkäsin että miten kirjoitan tämän postauksen jos käykin niin kuin yleensä että käteen ei jää kuin paha mieli… 😀 Mutta onneksi pääsin tavoitteeseen ja sen yli!

Mun ihan lempparikauppa on New Yorker ja sieltä löytyi kun löytyikin täydelliset shortsit. Uskokaa mua kun sanon että siinä oli aika leveä hymy pukkarissa kun shortsit sekä menivät päälle että näyttivät mun mielestä kivoilta. Eivätkä todellakaan olleet hinnalla pilattuja.

itis3itis2T-paita: H&M, shortsit: New yorker

Näiden lisäksi löysin pari kivaa hihatonta toppia, myös New yorkerista ja sitten sorruin hieman mun suunnitelmasta olla ostamatta mitään treenaamiseen liittyvää, heh. Koska kuinka hauska on paita jossa lukee ”Run like no one is watching”? Oli pakko saada! 😀 Matkaan tarttui myös Adidaksen sandaalit, yhdellä ruotsalaisella voimanostajamimmillä on samanlaiset ja olen instagramkuvia katsoessa päättänyt että minäkin haluan sellaiset!

imageSandaalit: Intersport, paita: H&M

En nyt tällä varsinaisesti tarkoita että olisi paha mieli sen takia että pitää ostaa isokokoisia vaatteita, vaan enemmän tosiaan harmittaa se että tarpeeksi isoja vaatteita harvemmin löytyy. Tällä kertaa kuitenkin Itiksen liikkeet todisti mun olleen väärässä, joten ehkä tämä ongelma alkaa olemaan enemmän pään sisällä kuin oikeasti siinä etteikö sopivia vaatteita löytyisi. Pitää vain jaksaa etsiä! 🙂

7 kommenttia

Rakkaudesta rutiineihin (ja rautaan)

Kommentoi

Ehkä sitä myötä kun ikää tulee lisää (olenhan minä kuitenkin jo 23 lol), sitä oppii paremmin ymmärtämään ja myös hyväksymään omia luonteenpiirteitä. Yksi asia mitä minä olen viime aikoina itsessäni ennen kaikkea ymmärtänyt on rakkauteni rutiineihin. Mä olen juuri sellainen tylsä tyyppi joka rakastaa kangistua kaavoihin 😀 😀 Tähän oli pakko laittaa ne hymiöt siltä varalta, jos joku ei ymmärtänyt että kyse oli hieman sarkastisesta lauseesta, mutta minusta tuntuu että jo jonkun aikaa on ollut kovin muodikasta kertoa olevansa ”vapaa sielu” ja tekevänsä asioita spontaanisti ja go with the flow. Se että pitäisi olla virran vietävä ilman suunnitelmia lähinnä stressaa minua, kun tykkään siitä että tiedän mitä tulee tapahtumaan etukäteen ja voin suunnitella asioita ja valmistautua.

Mitä mä yritän sanoa on se, että sitä myötä kun olen ymmärtänyt olevani tällainen, voin myös helpottaa omaa elämääni hyväksymällä sen ja käyttäytymällä sen mukaan. Olen esimerkiksi ihan innoissani tästä dieetin tuomasta rutiinista, koska se enemmänkin helpottaa mun elämää kuin hankaloittaa sitä. Ruokaileminen on hirmu helppoa, kun kaikki on suunniteltu etukäteen. On helppo tietää aamulla paistaa lihat ja laittaa rasioihin ja miettiä päivän liikunnan määrästä että tuleeko minkä verran riisiä tälle päivälle. Laittaa kaiken valmiiksi kerralla loppupäiväksi ja menoksi. Sitten kun kello on ruoka-aika ottaa vaan ruuat esiin, eikä tarvitse sen kummemmin miettiä mitä sitä sitten söisi kun nälkä iskee.

img_4439 img_4380 img_4707

Minusta on muutenkin kivaa kun arki on aika samanlaista. Herätys, lenkille tai suoraan aamupalan kimppuun, ruuan tekeminen, treenaamaan tai töihin, ruokaa töitä ruokaa töitä ruokaa töitä, kotiin, ruokaa, nukkumaan. Mahtuu siihen väliin vähän sosiaalistakin elämää, mutta siinä aikalailla se arkirunko, näin yksinkertaistettuna ja mä tykkään siitä.

Treenit ovat nyt kulkeneet aika hyvin ja on ollut kiva huomata että kroppa ottaa hieman paremmin jo treeniä vastaan. Marko Patteri suunnitteli mulle uuden treeniohjelman kisojen jälkeen, jossa tehtiin vähän muutoksia viime ohjelmaan. On siistiä kun meidän yhteistyö toimii niin hyvin ja treenit suunnitellaan mun kropan ehdoilla. Tämä toimii mielestäni tosi hyvin ja näkeehän sen jo siitä että rauta liikkuu paremmin, kun vetoennätys on parantunut 15kg siitä kun viime vuoden loppupuolella alettiin yhteistyötä miettimään.

img_4605

Mä tykkään siitä että tiedän etukäteen, että esimerkiksi ensi viikon torstaina on maksimivetopäivä. Silloin vedetään siis sen päivän maksimi, eli jos kunto on ihan paska sinä päivänä niin sit se paska rauta on sen päivän maksimi. Ei siis ole paineita että maksimipäivänä olisi pakko tehdä uusi ennätys. Tykkään kuitenkin siitä että voin henkisesti alkaa varautumaan kovaan treeniin samalla tavalla kuin kisoihinkin valmistautuu, mielessäni päättää että silloin se rauta otetaan pois, piste.

Viime viikolla tein sitten maksimivetopäivänä uuden maastavetoennätyksen, 177,5kg. Olin ajatellut etukäteen että ottaisin 175kg, rauta joka hylättiin SM-kisoissa. Treenipäivän aamuna ajattelin kuitenkin että samalla vaivalla otan sen 177,5kg. Kerta jotain raskasta pitäisi kuitenkin nostaa, niin voin yhtä hyvin yrittää vähän isompaa rautaa ja sieltähän se nousi!

Kannattaa laittaa mun instagram seurantaan @punttimimmi, sinne tulee useammin päivitystä ja pysyy paremmin ajan tasalla.

img_4279

En ole täällä blogin puolella muistanut asiasta mainita, mutta sain paikan Suomen EM-kisajoukkueeseen!! Tämä tarkoittaa sitä, että mun seuraavat kilpailut tulevat olemaan EM-kilpailut heinäkuun alussa, Vantaalla. Ei tarvitse sen pidemmälle tällä kertaa matkustaa! 😀 Mutta vitsi että olen innoissani!

Kommentoi

Lenkkitossua toisen eteen

2 kommenttia

Viime viikkoina Helsingissä on aamuisin lenkkeillyt tyyppi jonka naaman väri on vaihdellut kaikesta punaisen ja purppuran väliltä. Jos olet tämän tyypin nähnyt, olet saattanut todistaa minun lenkkeilyä. Sillä totta se vaan on, että olen alkanut tekemään aamulenkkejä ennen aamupalaa.

Ei ole mikään valtion salaisuus että vihaan juoksemista. Joskus teini-iässä kävin parin viikon ajan juoksemassa, mutta sen jälkeen olen loistanut poissaolollani lenkkipoluilta. Mutta elämässä ei voi tehdä vain kivoja asioita, joten käyn lenkillä tykkäsin tai en.

Tämä lause on tässä koko hommassa avainasemassa. Se, että jos haluaa jotain saavuttaa ei voi tehdä vain kivoja asioita.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, että mikä pitää minut motivoituneena ja mitkä ovat omat vahvuuteni. Voin rehellisesti sanoa, että minua ei kiinnosta päästä rantakuntoon. Ei sen takia etteikö olisi kivaa olla jäätävässä tikissä, mutta minua ei yksinkertaisesti kiinnosta tarpeeksi, että tekisin valintoja ainoastaan ulkonäköni vuoksi. Se että olisin paremman näköinen jonkun silmissä ei yhtenä ainoanakaan aamuna saa minut lenkille.

Sen sijaan minua kiinnostaa olla lajissani hyvä ja tehdä valintoja jotka edistävät sitä että voisin olla vielä parempi.

img_4108Kivaa hommaa toi rapuissa juokseminen

Kirjoitellaan paljon siitä että pitäisi olla itselleen armollinen. Tämä muodikas armollisuus näkyy somessa yleensä siinä että henkilö joka ennen treenasi paljon ja söi terveellisesti, treenaa vähemmän ja herkuttelee enemmän. Toisista tämä tekee varmasti onnellisemman, varsinkin jos treenaamassa ei olla käyty rakkaudesta lajiin vaan esimerkiksi ulkopuolisen painostuksen takia.

Olen itsekin nyt pari vuotta pyrkinyt olemaan itselleni armollinen, eikä se tehnyt minusta onnellisemman. Treenien vähentäminen ei tosin ole ollut omasta tahdosta kiinni, mutta olen joutunut elämään asian kanssa. Ai että muuten mikä hyvä syy herkutteluun, itsesääli ja viha ja vihaiset tunteet siitä miten epäreilua sairastaminen on.

Koen kuitenkin että on hyvin häilyvä raja siinä että milloin se armollisuus on hyvä asia ja milloin se menee ”yli” niin, ettei enää oikein välitä. Jos alkaa antamaan itselleen niitä vapauksia syödä mitä huvittaa eikä mitä kannattaa, eikä ole mitään konkreettista tavoitetta, huomaa nopeasti että esimerkiksi se herkkupäivä jota ennen pidettiin satunnaisesti onkin herkkupäivä joka päivä. Aina löytää itselleen tekosyyn syödä herkkuja, eikä siihen edes paljon vaadita, sillä itseään on helppo huijata.

Jos lähdetään vaikka negatiivisista tunteista, jolloin sallitaan itselleen herkuttelun että tulisi parempi mieli. Pitkä ja/tai rankka päivä töissä, huonosti nukuttu yö, tietty aika kuukaudesta, tylsyys, riita, pettymys, ero, yksinäisyys, itsesääli… Siinä nyt muutama asia joka helposti saa tarttumaan siihen suklaalevyyn. Ja sitten niitä hyviä fiiliksiä, merkkipäivät, juhlat, kissanristiäiset, ihan vaan viikonloppu, leffailta, pullatarjoilu kahvihuoneessa, itsensä ylittäminen tai onnistuminen jossakin. Kuinka moni ei tunnusta käyneensä lenkillä ja sen jälkeen tarttunut suklaalevyyn palkinnoksi kun on ylittänyt itsensä?

En halua nostaa itseäni mitenkään kenenkään toisen yläpuolelle ja esittää parempaa, koska näin kävi minunkin kohdalla. Kun pyrin olemaan armollinen itselleni aloin samalla lipsumaan herkutteluun yhä useammin. Ja jossain vaihessa huomasin että minun ei enää edes tarvinnut keksiä itselleni tekosyitä herkutteluun, koska siitä oli tullut tapa. Ei tullut enää edes huonoa omatuntoa jos oli herkutellut muutaman päivän putkeen, koska aina keksi itselleen perustelun ja tuntui ettei sillä nyt ollut mitään väliä.

Tässä dieetillä ollessa olen huomannut että se että tiedostan etten tee valintoja jotka tuntuvat nyt kivoilta vaan niitä jotka edistävät pitkän tähtäimen tavoitteita on avainasemassa. Esimerkiksi nyt kun olen päässyt pahimmista herkkuhimoista eroon, mun tekisi mieli syödä hirveitä määriä riisiä ja surettaa, että pitää sitä vähentää koska riisi on niin hyvää. Mutta sitten mietin että haluanko mielummin päästä mun tavoitteeseen vai syödä riisiä, eikä valinta olekaan vaikea! 😀  Mulla on koko elämä aikaa syödä riisiä niin paljon kun huvittaa, niin ehkä mä nyt sit kestän sen määrän vähenemistä! Ja tämä koko laihis on mun oma päätös, en ole tilivelvollinen asiasta kenellekään vaan jos kusen hommat niin sitten se on vain mun menetys. Mutta mä en halua tehdä sitä ja elää sen kanssa että luovutan.

Kuten jo kirjoitin, toisista armollisuus itseään kohtaan tekee onnelliseksi, enkä halua sitä vähätellä. Mikä ikinä tekee onnelliseksi on hyvä juttu. Ihmiset ovat kuitenkin erillaisia ja olen huomannut että minut tekee onnelliseksi se etten päästä itseni luistamaan siitä mistä aita on matalin. En tykkää päästää itseäni helpolla. On paljon palkitsevampaa tehdä jotain mikä siinä hetkessä v**uttaa ja tuntuu kurjuudelta ja kärsimykseltä ja sen kautta päästä siihen omaan tavoitteeseen, kuin se että jää sinne mukavuusalueelle torkuttamaan herätyskelloa ja syömään sipsiä sohvalle, ilman että koskaan edes yrittää.

Joten vaikka mun asenne juoksemista kohtaan oli se, että vihaan sitä ja se on typerintä touhua ikinä, päätin että se on tehtävä ja jos se harmittaa kannattaa muuttaa omaa asennetta. Sinne lenkille mennään kuitenkin. Lautantaiaamulla päätin juosta rappuja kymmenen kierrosta ja jo viiden jälkeen olin varma että noutaja tulisi. Silti juoksin, koska se oli vain tehtävä. Jos alkaisin miettimään että tuntuuko tämä nyt kivalta niin lopettaisin, enkä alunperinkään menisi lenkille.

img_4117Fiilis heti lenkin jälkeen

Olen tosiaan huomannut, että minut tekee onnellisemmaksi syödä illalla se rahka ja mennä aamusta nälkäisenä lenkille, kuin syödä illalla jotain ihanaa herkkua ja aamulla herätä turvonneella naamalla ja inholla omaa selkärangattomuutta kohtaan.

Joten, ei muuta kuin lenkkitossua toisen eteen…

2 kommenttia