Rakkaudesta rutiineihin (ja rautaan)

Kommentoi

Ehkä sitä myötä kun ikää tulee lisää (olenhan minä kuitenkin jo 23 lol), sitä oppii paremmin ymmärtämään ja myös hyväksymään omia luonteenpiirteitä. Yksi asia mitä minä olen viime aikoina itsessäni ennen kaikkea ymmärtänyt on rakkauteni rutiineihin. Mä olen juuri sellainen tylsä tyyppi joka rakastaa kangistua kaavoihin 😀 😀 Tähän oli pakko laittaa ne hymiöt siltä varalta, jos joku ei ymmärtänyt että kyse oli hieman sarkastisesta lauseesta, mutta minusta tuntuu että jo jonkun aikaa on ollut kovin muodikasta kertoa olevansa ”vapaa sielu” ja tekevänsä asioita spontaanisti ja go with the flow. Se että pitäisi olla virran vietävä ilman suunnitelmia lähinnä stressaa minua, kun tykkään siitä että tiedän mitä tulee tapahtumaan etukäteen ja voin suunnitella asioita ja valmistautua.

Mitä mä yritän sanoa on se, että sitä myötä kun olen ymmärtänyt olevani tällainen, voin myös helpottaa omaa elämääni hyväksymällä sen ja käyttäytymällä sen mukaan. Olen esimerkiksi ihan innoissani tästä dieetin tuomasta rutiinista, koska se enemmänkin helpottaa mun elämää kuin hankaloittaa sitä. Ruokaileminen on hirmu helppoa, kun kaikki on suunniteltu etukäteen. On helppo tietää aamulla paistaa lihat ja laittaa rasioihin ja miettiä päivän liikunnan määrästä että tuleeko minkä verran riisiä tälle päivälle. Laittaa kaiken valmiiksi kerralla loppupäiväksi ja menoksi. Sitten kun kello on ruoka-aika ottaa vaan ruuat esiin, eikä tarvitse sen kummemmin miettiä mitä sitä sitten söisi kun nälkä iskee.

img_4439 img_4380 img_4707

Minusta on muutenkin kivaa kun arki on aika samanlaista. Herätys, lenkille tai suoraan aamupalan kimppuun, ruuan tekeminen, treenaamaan tai töihin, ruokaa töitä ruokaa töitä ruokaa töitä, kotiin, ruokaa, nukkumaan. Mahtuu siihen väliin vähän sosiaalistakin elämää, mutta siinä aikalailla se arkirunko, näin yksinkertaistettuna ja mä tykkään siitä.

Treenit ovat nyt kulkeneet aika hyvin ja on ollut kiva huomata että kroppa ottaa hieman paremmin jo treeniä vastaan. Marko Patteri suunnitteli mulle uuden treeniohjelman kisojen jälkeen, jossa tehtiin vähän muutoksia viime ohjelmaan. On siistiä kun meidän yhteistyö toimii niin hyvin ja treenit suunnitellaan mun kropan ehdoilla. Tämä toimii mielestäni tosi hyvin ja näkeehän sen jo siitä että rauta liikkuu paremmin, kun vetoennätys on parantunut 15kg siitä kun viime vuoden loppupuolella alettiin yhteistyötä miettimään.

img_4605

Mä tykkään siitä että tiedän etukäteen, että esimerkiksi ensi viikon torstaina on maksimivetopäivä. Silloin vedetään siis sen päivän maksimi, eli jos kunto on ihan paska sinä päivänä niin sit se paska rauta on sen päivän maksimi. Ei siis ole paineita että maksimipäivänä olisi pakko tehdä uusi ennätys. Tykkään kuitenkin siitä että voin henkisesti alkaa varautumaan kovaan treeniin samalla tavalla kuin kisoihinkin valmistautuu, mielessäni päättää että silloin se rauta otetaan pois, piste.

Viime viikolla tein sitten maksimivetopäivänä uuden maastavetoennätyksen, 177,5kg. Olin ajatellut etukäteen että ottaisin 175kg, rauta joka hylättiin SM-kisoissa. Treenipäivän aamuna ajattelin kuitenkin että samalla vaivalla otan sen 177,5kg. Kerta jotain raskasta pitäisi kuitenkin nostaa, niin voin yhtä hyvin yrittää vähän isompaa rautaa ja sieltähän se nousi!

Kannattaa laittaa mun instagram seurantaan @punttimimmi, sinne tulee useammin päivitystä ja pysyy paremmin ajan tasalla.

img_4279

En ole täällä blogin puolella muistanut asiasta mainita, mutta sain paikan Suomen EM-kisajoukkueeseen!! Tämä tarkoittaa sitä, että mun seuraavat kilpailut tulevat olemaan EM-kilpailut heinäkuun alussa, Vantaalla. Ei tarvitse sen pidemmälle tällä kertaa matkustaa! 😀 Mutta vitsi että olen innoissani!

Kommentoi

Lenkkitossua toisen eteen

2 kommenttia

Viime viikkoina Helsingissä on aamuisin lenkkeillyt tyyppi jonka naaman väri on vaihdellut kaikesta punaisen ja purppuran väliltä. Jos olet tämän tyypin nähnyt, olet saattanut todistaa minun lenkkeilyä. Sillä totta se vaan on, että olen alkanut tekemään aamulenkkejä ennen aamupalaa.

Ei ole mikään valtion salaisuus että vihaan juoksemista. Joskus teini-iässä kävin parin viikon ajan juoksemassa, mutta sen jälkeen olen loistanut poissaolollani lenkkipoluilta. Mutta elämässä ei voi tehdä vain kivoja asioita, joten käyn lenkillä tykkäsin tai en.

Tämä lause on tässä koko hommassa avainasemassa. Se, että jos haluaa jotain saavuttaa ei voi tehdä vain kivoja asioita.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, että mikä pitää minut motivoituneena ja mitkä ovat omat vahvuuteni. Voin rehellisesti sanoa, että minua ei kiinnosta päästä rantakuntoon. Ei sen takia etteikö olisi kivaa olla jäätävässä tikissä, mutta minua ei yksinkertaisesti kiinnosta tarpeeksi, että tekisin valintoja ainoastaan ulkonäköni vuoksi. Se että olisin paremman näköinen jonkun silmissä ei yhtenä ainoanakaan aamuna saa minut lenkille.

Sen sijaan minua kiinnostaa olla lajissani hyvä ja tehdä valintoja jotka edistävät sitä että voisin olla vielä parempi.

img_4108Kivaa hommaa toi rapuissa juokseminen

Kirjoitellaan paljon siitä että pitäisi olla itselleen armollinen. Tämä muodikas armollisuus näkyy somessa yleensä siinä että henkilö joka ennen treenasi paljon ja söi terveellisesti, treenaa vähemmän ja herkuttelee enemmän. Toisista tämä tekee varmasti onnellisemman, varsinkin jos treenaamassa ei olla käyty rakkaudesta lajiin vaan esimerkiksi ulkopuolisen painostuksen takia.

Olen itsekin nyt pari vuotta pyrkinyt olemaan itselleni armollinen, eikä se tehnyt minusta onnellisemman. Treenien vähentäminen ei tosin ole ollut omasta tahdosta kiinni, mutta olen joutunut elämään asian kanssa. Ai että muuten mikä hyvä syy herkutteluun, itsesääli ja viha ja vihaiset tunteet siitä miten epäreilua sairastaminen on.

Koen kuitenkin että on hyvin häilyvä raja siinä että milloin se armollisuus on hyvä asia ja milloin se menee ”yli” niin, ettei enää oikein välitä. Jos alkaa antamaan itselleen niitä vapauksia syödä mitä huvittaa eikä mitä kannattaa, eikä ole mitään konkreettista tavoitetta, huomaa nopeasti että esimerkiksi se herkkupäivä jota ennen pidettiin satunnaisesti onkin herkkupäivä joka päivä. Aina löytää itselleen tekosyyn syödä herkkuja, eikä siihen edes paljon vaadita, sillä itseään on helppo huijata.

Jos lähdetään vaikka negatiivisista tunteista, jolloin sallitaan itselleen herkuttelun että tulisi parempi mieli. Pitkä ja/tai rankka päivä töissä, huonosti nukuttu yö, tietty aika kuukaudesta, tylsyys, riita, pettymys, ero, yksinäisyys, itsesääli… Siinä nyt muutama asia joka helposti saa tarttumaan siihen suklaalevyyn. Ja sitten niitä hyviä fiiliksiä, merkkipäivät, juhlat, kissanristiäiset, ihan vaan viikonloppu, leffailta, pullatarjoilu kahvihuoneessa, itsensä ylittäminen tai onnistuminen jossakin. Kuinka moni ei tunnusta käyneensä lenkillä ja sen jälkeen tarttunut suklaalevyyn palkinnoksi kun on ylittänyt itsensä?

En halua nostaa itseäni mitenkään kenenkään toisen yläpuolelle ja esittää parempaa, koska näin kävi minunkin kohdalla. Kun pyrin olemaan armollinen itselleni aloin samalla lipsumaan herkutteluun yhä useammin. Ja jossain vaihessa huomasin että minun ei enää edes tarvinnut keksiä itselleni tekosyitä herkutteluun, koska siitä oli tullut tapa. Ei tullut enää edes huonoa omatuntoa jos oli herkutellut muutaman päivän putkeen, koska aina keksi itselleen perustelun ja tuntui ettei sillä nyt ollut mitään väliä.

Tässä dieetillä ollessa olen huomannut että se että tiedostan etten tee valintoja jotka tuntuvat nyt kivoilta vaan niitä jotka edistävät pitkän tähtäimen tavoitteita on avainasemassa. Esimerkiksi nyt kun olen päässyt pahimmista herkkuhimoista eroon, mun tekisi mieli syödä hirveitä määriä riisiä ja surettaa, että pitää sitä vähentää koska riisi on niin hyvää. Mutta sitten mietin että haluanko mielummin päästä mun tavoitteeseen vai syödä riisiä, eikä valinta olekaan vaikea! 😀  Mulla on koko elämä aikaa syödä riisiä niin paljon kun huvittaa, niin ehkä mä nyt sit kestän sen määrän vähenemistä! Ja tämä koko laihis on mun oma päätös, en ole tilivelvollinen asiasta kenellekään vaan jos kusen hommat niin sitten se on vain mun menetys. Mutta mä en halua tehdä sitä ja elää sen kanssa että luovutan.

Kuten jo kirjoitin, toisista armollisuus itseään kohtaan tekee onnelliseksi, enkä halua sitä vähätellä. Mikä ikinä tekee onnelliseksi on hyvä juttu. Ihmiset ovat kuitenkin erillaisia ja olen huomannut että minut tekee onnelliseksi se etten päästä itseni luistamaan siitä mistä aita on matalin. En tykkää päästää itseäni helpolla. On paljon palkitsevampaa tehdä jotain mikä siinä hetkessä v**uttaa ja tuntuu kurjuudelta ja kärsimykseltä ja sen kautta päästä siihen omaan tavoitteeseen, kuin se että jää sinne mukavuusalueelle torkuttamaan herätyskelloa ja syömään sipsiä sohvalle, ilman että koskaan edes yrittää.

Joten vaikka mun asenne juoksemista kohtaan oli se, että vihaan sitä ja se on typerintä touhua ikinä, päätin että se on tehtävä ja jos se harmittaa kannattaa muuttaa omaa asennetta. Sinne lenkille mennään kuitenkin. Lautantaiaamulla päätin juosta rappuja kymmenen kierrosta ja jo viiden jälkeen olin varma että noutaja tulisi. Silti juoksin, koska se oli vain tehtävä. Jos alkaisin miettimään että tuntuuko tämä nyt kivalta niin lopettaisin, enkä alunperinkään menisi lenkille.

img_4117Fiilis heti lenkin jälkeen

Olen tosiaan huomannut, että minut tekee onnellisemmaksi syödä illalla se rahka ja mennä aamusta nälkäisenä lenkille, kuin syödä illalla jotain ihanaa herkkua ja aamulla herätä turvonneella naamalla ja inholla omaa selkärangattomuutta kohtaan.

Joten, ei muuta kuin lenkkitossua toisen eteen…

2 kommenttia

Yötöiden lopettamisen jälkeinen elämä

2 kommenttia

Hei ja terkkuja junasta!

Lokakuussa olin viimeeksi Savonlinnassa kuuluttamassa voimanostokisoissa ja nyt on huomenna taas kuulutushommia luvassa siellä. Siitä en tosin ajatellut nyt päivittää, vaan siitä, miten elämä on ehtinyt muuttua tässä välissä.

Sinä lokakuisena aamuna kun lähdin kohti Savonlinnaa, heräsin poikkeuksellisesti jo aamu kahdeksalta jotta ehtisin junaan. Yleensähän nukuin noin. klo 14 asti joka päivä, sillä tein iltatöitä ja viikonloppuisin yötöitä. Mun kohdalla se rytminkääntö siinä välissä oli pelkkä kaunis ajatus. Tänä aamuna aloin kuitenkin miettimään, että olisihan se aika siistiä, jos olisi mahdollisuus lopettaa valvominen. Vaikka kovasti tykkäsin portsarin töistä, niin ei se ihan kamalalta ajatukselta tuntunut että keskittäisi työnteon arkipäiville ja eläisi vähän normaalimpaa elämää jos sellainen mahdollisuus olisi. Todella kaukaiselta ajatukseltahan se tuntui.

Mietin, että kuinka siistiä olisi herätä oikeasti aamulla, ihan vaikka klo 8. Normaaliin aikaan. Herätä sen takia että on jo nukkunut tarpeeksi koska meni ajoissa nukkumaan, eikä sen takia että herää naapurien ääneihin… 😀

Ja kuinka siistiä olisi, että viikonloppuisin pystyisi olemaan kisoissa ja tapahtumissa ja myös tekemään muutakin kuin duunia, tai ainakin olemaan stressaamatta sitä että hommat hoituu silloin kun itsellä olisi muuta menoa. Ja kuinka siistiä olisi käydä vaikka aamuisin jumppaamassa ennen töitä, ilman että pitäisi hoitaa se tosi nopeasti että ehtii kun nukkui niin pitkään.

Tänään elän sitä elämää mikä silloin tuntui kaukaiselta ajatukselta. Maaliskuun alussa lopetin portsarihommat ja vuorokausirytmini alkaa jo olemaan aika normaali. Herään itsestäni joskus 8-9 välissä aamulla ja uskokaa tai älkää, mutta tämä yökukkuja simahtaa nykyään ihan viimeistään klo 24. Ja silloin olen jo väkisin yrittänyt pitää silmiä auki muutaman tunnin. Vielä on tottumista siihen että klo 21 voi oikeasti mennä nukkumaan jos väsyttää, koska edelleen se tuntuu kelloa katsoessa vähän siltä että eläisi iltapäivää.

Olen ollut tosi vahvasti ennen sitä mieltä että valvominen sopii mulle, eikä sillä ole väliä mihin aikaan on hereillä. Mutta kyllä minusta tuntuu siltä, että nyt saan ihan eri tavalla asioita aikaiseksi, kun olen hereillä aamusta, enkä valvo johonkin aamu kolmeen katsomassa sarjoja tai mitä silloin nyt keksiikään. Aamupäivällä on paljon helpompi nähdä kavereitakin kuin yrittää sopia että jos nähtäisiin vaikka arki-iltana klo 22.. 😀

Kiirettä riittää, mutta onhan se kivaa kun on mielekästä tekemistä. Tässä vähän kuvia viime aikojen tekemisistä:

imageHelsingin ju-jutsuklubin ja Hokutoryu ju-jutsun 40-vuotisjuhlat joissa olin yksi järjestäjä. Mekko täältä*.

imageCarlan kanssa Hokutoryu ju-jutsun SM-kisoissa Tampereella.

imageKävin taas Tampereella laittamassa tukka kuosiin, Prime hair & Beauty designin Umpun käsittelyssä.

imagePääsiäinen Vuokalanjärvellä näissä maisemissa.

Tästä kun vielä tottuu paremmin uuteen rytmiin ja tavallaan uuteen elämään miltä tämä vähän tuntuu, niin opin vielä organisoimaan ajankäytön paremmin. Vähän turhan kiire tulee kun teen esim. niin kuin yksi päivä, että hieronnan jälkeen oli pari tuntia luppoaikaa ennen töiden alkua. Siis tasan kaksi tuntia siitä kun hieronta loppui siihen että duunit alkaa. Sille ajalle olin sitten sopinut lounaan kaverin kanssa keskustaan, muutaman paketin noutamisen eri paikoista ja todennut että pitää takkikin käydä tässä välissä ostamassa. Vähän meinasi hikeä pukata mutta ehdin kaiken suorittaa. Voisi kuitenkin ehkä järjestää aikaansa järkevämmin niin ettei lounaalla tarvitsisi katsoa kelloa minuuttitarkkaan että ehtii… 😀

Vaikka treenaaminen on mun harrastus, se ei oikein tunnu siltä että vietän vapaa-aikaa kun treenaan työpaikan yhteydessä. Olen pohtinut asiaa ja todennut että tekisi hyvää että olisi myös joku harrastus joka on täysin päinvastainen työasioista. Päätin jo aiemmin keväällä että SM-kisojen jälkeen aloitan uudestaan ratsastusharrastuksen, kun sitä olen ikävöinyt ja olen nyt pari kertaa käynyt kokeilemassa potentiaalista vuokrahevosta. Vitsi miten siistiä melkein seitsemän vuoden tauon jälkeen palata heppahommiin. Olin ihan varma että olisin unohtanut kaiken, mutta tallille kun pääsin niin tuntui ettei olisi ollut taukoa ollenkaan. Katsotaan jos saisin jossain vaiheessa vähän ratsastuskuvia mitä voisin laittaa tänne.

imageMuutama vuosi sitten.

Kiinnostaako teitä lukea hevosjuttuja myös vai pitäisikö Punttimimmin blogi kuitenkin pyhittää punttijutuille? 😀

2 kommenttia

SUOMENMESTARUUS

6 kommenttia

Heippa, siitä onkin vähän aikaa kun olen blogia päivittänyt ja paljon on ehtinyt tapahtua. Toissa viikonloppuna oli Juvalla WPC-liiton SM-kilpailut, joissa nostin maastavedon Suomenmestariksi junnujen +90kg sarjassa.

Kisavalmistautuminen ei mennyt ihan putkeen, mutta en tiedä että onko ihan täydellistä kisavalmistautumista jossa kaikki menee kaikilla elämän osa-alueilla nappiin edes olemassakaan? 😀 Helmikuun alussa aloin olemaan aika puhki ja pidin treeneistä lepoviikon. Siitä lähti sitten huono kierre, oli migreeniä ja pahoinvointia ja ihan rehtiä flunssaa, niin etten päässyt kunnolla treenaamaan kuukauteen. Tai olisin tietysti puolikuntoisena voinut mennä salille hakemaan pahan mielen, mutta en usko että se kehittäisi kovin paljon.

Kaksi viikkoa ennen kisoja tein viimeisen maksimitreenin, jossa nostin uuden henkilökohtaisen ennätyksen 165kg. Tämä treeni oli minulle todella tärkeä, sairastelu ja huonot treenit oli saanut minua epäilemään että onko kisoihin järkeä lähteä, mutta tämä antoi hyvän mielen ja luottoa itseeni kisoihin.

Tämän treenin jälkeen seurasi kisalepo, eli kahden viikon täysi lepo treeneistä. Lepo teki tehtävänsä ja oli tosi hyvä fiilis lähteä kisaamaan. Nyt ei saa sekoittaa hyvää fiilistä siihen ettei minua jännittäisi, koska ihan paskankankeanahan mä olin taas! 😀 Lauantaina kun Colinin kanssa jonotettiin puntariin iski se kamala ekoista kisoista tuttu jännitys. Oli kuitenkin ihanaa että omat nostot oli vasta sunnuntaina, niin päästiin rauhassa tutustumaan kisapaikkaan ja pystyin mielessä valmistautumaan kisatilanteeseen paremmin etukäteen, kun tiesin millainen kisapaikka ja miten asiat toimivat.

unnamed-5unnamed-6Punnitusjonossa

Meillä oli blogiyhteistyönä majoitus Mikkelin Sokos Hotel Vaakunassa perjantaista sunnuntaihin. Hotelli oli viihtyisä ja hyvällä sijainnilla, Mikkelin sydämessä. Hotellissa on sekä ruokaravintola että yökerho, sekä kivannäköinen poreallas saunatilojen yhteydessä, joka valitettavasti jäi meiltä tällä reissulla kokeilematta. Heti perjantaina käytiin syömässä hotellin ranskalaisessa ravintolassa Frans & Michellessa. Olimme alunperin ajatelleet että perjantaina syödään vain ”jotain” ja lauantaina sitten kunnolla, mielellään pihviä. Mielessäni mietin, että ehkä sunnuntainakin sitten voisi kisojen jälkeen käydä jossain hienosti syömässä. Toisin kävi! 😀

Perjantaina mentiin tosiaan Frans & Michelle ravintolaan ja kun nähtiin ruokalista innostuttiin syömään ihan pitkän kaavan mukaan, alkupala, lämmin ruoka ja jälkkäri. Jälkkäri jäi kuvaamatta mutta vitsi että oli hyvä! 🙂 Niin ja mitä meidän suunnitelmaan tuli, lauantain pihviravintolassa jäi käymättä kun söin pihviä perjantaina, joten mentiin sitten paikalliseen Amarilloon ja sunnuntain voittoateria syötiin huoltoaseman Hesburgerissa… 😀

unnamedunnamed-2unnamed-3unnamed-13

Pakko kehua Vaakunan henkilökuntaa vielä erikseen, kaikki olivat todella mukavia ja jäi tosi hyvä fiilis joka kerta kun asioitiin henkilökunnan kanssa. Heistä välittyi sellainen aito halu palvella asiakkaita ja fiilis oli jotenkin välitön. Kiitos erittäin miellyttävästä majoituskokemuksesta!

Lauantaina puntarin jälkeen keksittiin mennä iltapäivästä salille ja laitettiin google töihin kun selvitettiin mitä salimahdollisuuksia siihen aikaan lauantaita on Mikkelissä. Vähän hiljaiselta näytti mahdollisuudet kertakäynneille, mutta respasta kun tiedusteltiin niin järjestyi mahdollisuus käydä treenaamassa viereisellä Fressillä. Katsottiin Colinin maastavetotekniikkaa (yllättäen koska viikonlopun teema, heh) ja hän paransikin omaa henkilökohtaista ennätystään.

Lauantai-sunnuntai yön nukuin tosi hyvin ja levollisesti, jännitys iski vasta herättyäni. Tuli oikein haikea olo kun siinä mietin, että miten tärkeä päivä kyseessä ja miten paljon sitä on odotettu. Sitten alkoikin se kamala jännitys, Colin oli herännyt siihen kun pyörin ympäri huonetta kuulokkeet korvilla ääntäen epämääräisesti musiikin tahtiin ja ajatellut että teen jotain manausrituaalia tms… 😀

unnamed-10Kisa-aamun fiilis! 😀

unnamed-11

Lauantaina en käynyt hotellin aamupalalla ennen puntaria, mutta sunnuntaina pääsin vihdoinkin syömään kunnon hotelliaamupala! Periaatteessahan mun sarjassa saa painaa vaikka 200kg, mutta en halunnut ottaa riskiä että jos mun sarjassa joku nostaisi saman verran kuin minä, mutta olisi juuri sen aamupalan verran minua kevyeempi niin kirkkain mitali menisi siinä. Tällä kertaa onnistuin kuitenkin syömään kunnon aamupalan, toiset ajattelee että ei pitäisi syödä niin paljon kisapäivänä, mutta kun suoritus on joskus 14-15 maissa minusta on tärkeää saada kunnon aamupala alle, kun sen jälkeen ei pahemmin enää syö. Monesti vaan jännittää niin paljon, ettei saa mitään syötyä kisapäivänä.

Kun mua jännittää, en oikein osaa olla sosiaalinen vaan haluan olla hiljaa omissa oloissani. Onneksi Colin ymmärtää sen ilman että mun tarvitsisi olla kokoajan selittämässä, etten ole vihainen tms. kun ei juttele tai vastaa puheeseen. Tai toisaalta, ettei hän suutu siitä etten yhtään keskity siihen mistä puhutaan!

Mitä lähemmäs tultiin Juvaa, sitä enemmän mua jännitti. Nyt jo kuitenkin osaan ajatella jännitystä positiivisena juttuna, koska olen ehdottomasti sitä mieltä että jos ei jännitä ollenkaan on ihan turha lähteä. Vaikka jännittäminen tuntuukin ikävältä niin jotenkin myös nautin siitä, koska siinä testataan että kestääkö pää vai ei. Kun rehellisesti tekisi vaan mieli hypätä autosta ulos ja lähteä juoksemaan toiseen suuntaan niin lujaa kun pystyy, mutta silti ei tee sitä vaan menee kisaamaan. Vähän hauskaa sinänsä, että ensin odottaa kisoja kuin kuuta nousevaa ja sitten kun kisapäivä tulee toivoo vaan että olisi jo ohi! 😀 Tai ainakin että ne tunnit ennen omia nostoja vierähtäisi nopeasti.

Kisapaikalla oltiin joskus ennen puoltapäivää, ehdittiin jonkun aikaa seurata kisoja ennen kun oli aika lämmitellä. Kisat meni täydellisesti mun päässäni lasketun aikataulun mukaisesti, mun arvio siitä milloin aloittaa lämmittely meni juuri nappiin! 😀

unnamed-14Todistetusti lenkillä Juvalla.

Tein päätöksen etten lisäile kisavideoita nettiin. Kisoissa tuomarit arvostelevat ja kisojen jälkeen käydään valmentajan kanssa läpi videot, miten meni ja miten lähdetään parantamaan. Se palaute riittää mulle, ei kiinosta lukea nettiosaajien mielipiteitä, joten suosiolla jätän videot julkaisematta.

Suuri kiitos tässä kohtaa Marko Patterille, joka on ollut todella isona apuna treeneissä. Varsinaisesti ei voi ehkä puhua valmentamisesta, koska ollaan sovittu että tehdään tämä yhdessä tiiminä, niin että mun täytyy ajatella itse ja kuunnella omaa kroppaa, eikä vain seurata sokeasti mitään lappuja. Varsinainen valmentaja saattaisi myös kehua enemmän ja varoa mun tunteita eikä laukoa totuuksia suoraan niin kuin ne on. Juuri sen takia ja koska Patteri tuntee minut niin hyvin niin homma toimiikin, jos haluaisin että taputettaisiin selkään ja kannustettaisiin vaikka olisin huono, niin pyytäisin apua joltain toiselta.

Ja tosiaan vaikka tässä nyt kirjoitan siitä miten paljon mua jännitti, niin fiilis kisoihin oli kuitenkin itsevarma. Tiesin että jos mulla hermot vain kestää niin voimat on nostaa tavoite 170kg, koska sen eteen on tehty paljon töitä. Pelkäsin kuitenkin että mulla olisi jonkinlainen henkinen este sille, kun tätä painoa olen kolme kertaa kisoissa yrittänyt ja aina epäonnistunut.

Ensimmäiseen nostoon laitoin 150kg ja tästä nostosta en muista yhtään mitään. Ennen nostoa mua jännitti niin paljon että melkein itketti. Videolla kuitenkin näkee että nousee tosi helposti. Tämän noston jälkeen jännitys lähti ja odotin vain että pääsisin nostamaan 170kg.

unnamed-15

170 tangossa, rauta nousi kevyeen tuntuisesti ja hyväksyttiin kaikin tuomariäänin. VIHDOINKIN! Jotenkin tämä meni multa kuitenkin ihan ohi, olin vaan niin keskittynyt että ”noniin, nyt otetaan seuraava rauta”. Hyvä juttu että näin, koska ekoissa kisoissa kun tein uuden ennätyksen tulin niin onnelliseksi etten enää saanut tarvittavaa raivoa seuraavaan nostoon. Seuraavaan nostoon 175kg, mulla oli niin hyvä fiilis että olisi tehnyt mieli laittaa 180kg, mutta onneksi järki pysyi matkassa ja Colinkaan ei innostunut ideasta.

175kg oli jo ihan v**un painava, anteeksi sanavalintani. Sitä kun lähdin nostamaan tuntui aika toivottomalta ja olin melko varma ettei nouse, mutta tässä huomasi yleisön merkityksen. Kun huomasin että yleisö alkoi kannustamaan syntyi toivo että jos se ei näytä niin toivottomalta kuin miltä tuntuu niin ehkä saan sen. Ja ylöshän se tuli, tästä olen ihan hiton tyytyväinen itseeni, vaikka nosto hylättiin kaikin tuomariäänin. Tämä rauta ei kyllä nostettu ollenkaan voimalla vaan puhtaasti tahdolla! 😀

unnamed

Meinasi iskeä paniikki kun mulla ote tangosta irtosi kun olin laskemassa tangon maahan, kun oli ehkä 10cm jäljellä lattiaan, että jos se olisi syy siihen että nosto hylättiin. Onneksi videosta näkee että noston aikana reidet menee tangon alle (reisikannatus) joten ei jäänyt tiputtamisesta kiinni. Mutta vaikka ei ollut hyväksytty kisanosto, niin vitsi miten siistiä että sain sen ylös! 😀

unnamed-16

Tätä naista ei voi kehua tarpeeksi, niin mahtava huoltaja ja tietysti ystävä! Vaikka vain toinen meistä nosti kisoissa, niin tehtiin tämä yhdessä! En osaa kuvitellakaan parempaa huoltajaa, Colin osaa niin hyvin ottaa kaiken huomioon ja tehdä asiat oma-aloitteisesti. Jo ennen kun ehdin sanoa että mitä seuraavaksi niin Colin on jo ottanut sen huomioon ja osaa kisapaikalla lukea mun ajatukset. Ihanaa kun ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin itse kisasuoritusta!

unnamed-17

Toisin sanoin kisat meni todella nappiin ja olen todella tyytyväinen, sillä onnistuin tavoitteessa mitä näihin kisoihin asetettiin. Kiitos kaikille jotka ovat olleet mukana mahdollistamassa tämän! Ei muuta kuin kohti seuraavaa tavoitetta!

6 kommenttia

Turhautumus maksimus

Kommentoi

Siitä onkin aikaa kun olen viimeeksi päivittänyt mitään terveyteeni liittyvää. Tai ylipäätänsä siitä että mitä fiiliksiä tämä minussa tuottaa. Sen sijaan viljelen kyllä ajatusta ”jee, on siistiä päästä treenaamaan kahdesti viikossa”. Jos tarpeeksi valehtelee muille niin ehkä jossain vaiheessa sitä alkaa uskomaan itsekin?

Pari vuotta sitten kirjoitin blogiin että ärsyttää kun multa kysellään kuulumisia, koska en tiedä mitä vastata. En halunnut valehdella mutta en myöskään tulla kokoajan muistutetuksi voinnista. Nykyään ei tunnu enää miltään vältellä oikeista fiiliksistä puhumista.

Eihän siitä tulisi yhtään mitään jos jokaiselle kysyjälle purskahtaisi itkuun tai huutaisi suoraa huutoa siitä miten paljon oikeasti vituttaa. Jotenkin paljon järkevämpi on keskustelu:

”No mites treenit kulkee?”
”Siinähän ne”
”Aijaa mäki treenaisin mut nyt on ollut vähän pikkuvarvas kipee niin *joku selitys*”
ja siihen onkin hyvä päättää keskustelu

Tai

”No mites treenit kulkee?”
”Siinähän ne”
”Monta kertaa viikossa treenaat?”
”Kaks”
”Aika vähän”
”No on tää jo edistystä”
ja hymyä koska yritän vakuuttaa itseni siitä että tää on tosi siisti juttu

Mutta vaikka mä kuinka yritän vakuuttaa itseäni että on helvetin siisti juttu päästä treenaamaan jopa kaksi kertaa viikossa, niin ei se oikeesti pahemmin lämmitä. Lämmittää tasan sen aikaa kun yritän ajatella positiivisesti ja olla armollinen itselleni.

Eikä kyse ole siitä että määrä korvaisi laatua ja olisin välttämättä yhtään sen parempi missään jos treenaisin kymmenen kertaa viikossa (kärjistetysti), vaan siitä että en voi treenata sen verran mitä haluan. Sen verran mitä pitäisi treenata jotta kehitys olisi mahdollisimman hyvä. En ole yleensä kateellinen ihminen, mutta niille olen tosi kateellinen jotka pystyvät treenaamaan optimaalisesti ja kehittyvät sen mukaan.

No mikä mua sitten estää? Vähän parempi asenne kun olisi (ai että kun rakastan muuten tota suositusta) niin kyllä se siitä.

En tiedä miten näitä oireita kuvailisi, tai oikeasti tiedän, mutta ei kiinnosta kuvailla. Huomasin pari viikkoa sitten kun 817636351682617828 kertaa kuvailin oireita terveydenhuollon ammattilaiselle, että en mä enää usko siihen että kertomisesta olisi mitään iloa. Kyseltiin että mitä olisin valmis tekemään että olisin kunnossa ja vastasin että ”kaiken” mikä tuntui niin surkuhupaisalta että alkoi itkettämään. Koska oikeasti mä en enää tiedä mitä tässä tekisi, vaan olen jo jollain tasolla luovuttanut sen suhteen että tähän olisi mitään ratkaisua.

On niin käsittämättömän turhauttavaa ensin yrittää päästä tutkimuksiin ja nyt kun niihin olen päässyt, ravata tutkimuksesta toiseen sulkemassa pois vaihtoehtoja ja lääkäristä toiseen kuullakseni että olen tämän tutkimuksen mukaan terve ja hyväkuntoinen nuori nainen. Käsittääkseni terveiden ja hyväkuntoisten nuorten naisten ei tarvitse käyttää hitosti energiaa siihen että yrittävät löytää iloa siitä että pystyvät treenaamaan JOPA kaksi kertaa viikossa.

punttimimmi1

Että tässä nyt kyselijöille tiedoksi ja tiedoksi myös, ettei mua kiinnosta pätkääkään keskustella näistä asioista.

Kommentoi