Uskonpuute omaan tekemiseen

Posted on Posted in Kamppailulajit, Kuntokuvia, Motivaatio, Puntti, Punttimimmi, Treeni, Yleinen

En ole blogin puolelle oikein asiasta kirjoittanut, mutta tammikuun puolessa välissä minulla iski todellinen uskonpuute omaan tekemiseen. Siis mitä, eihän Punttimimmillä voi olla vaikeuksia mennä puntille? 😀 No kyllä voi! Yhtäkkiä punttitreeni maistoi puulta, ei yhtään huvittanut mennä salille ja jätin treenit kesken huonoilla selityksillä. ”Oli selkä niin kipeä eilisen painimisen jälkeen että sattui olla penkissä joten lähdin kotiin”. Joopa. Miksi?

Jostain syystä en enää uskonut omaan tekemiseeni, alkoi todella ottamaan päähän jatkuvat takapakit sairasteluiden takia. Keksin jopa vertauskuvan: Kelaa jos pelaat vaikka jotain videopeliä, samaa peliä kahden vuoden ajan, ja joka kerta kun olet pääsemässä edes vähän pidemmälle niin sama vihollinen iskee ja olet taas lähtöpisteessä. Eihän hullukaan jaksaisi jatkuvasti yrittää sitä peliä uudestaan, vaikka tietäisi todennäiköisesti häviävänsä taas. No ilmeisesti minä olen niin hullu että tahdonvoimalla olen jatkanut! 😀 Mutta nyt se sitten iski, ei huvittanut mennä samalle salille, tekemään samoja liikkeitä, samoilla painoilla tiedostaen että kahden viikon päästä joutuisin TAAS aloittamaan uudestaan samoilla painoilla. No pain no gain ei taida päteä tässä, enemmänkin pain no gain! Tuntui nimittäin siltä etten kehity, enkä ole kehittynyt pitkään aikaan. Monihan treenaa sen takia että siitä saa hyvän fiiliksen ja tekee hyvää kuntoilla, mutta minä en kuulu niihin. Toki on kivaa saada hyvää fiilistä, mutta en tykkää tehdä mitään asioita joista minulla ei ole hyötyä tai joissa en kehity. Kaveri jo monta vuotta sitten ihmetteli miten pystyn suunnittelemaan asioita ja tekemään ne niin että niistä on aina minulle jotain hyötyä, oma lehmä ojassa niin kuin sanotaan. Pyrin jatkuvasti kehittämään itseni myös treenin lisäksi muilla elämän osa-alueilla. Siksi tämä alkoikin tuntumaan niin raskaalta, tehdä jotain missä tuntuu ettei kehity lainkaan. Mitään ei ole niin kivaa tehdä että tekisin sitä vuositolkulla jatkuvasti huonona ”koska saan siitä hyvän fiiliksen” 😀 Sillä jos en kehity en saa siitä hyvää fiilistä.

En halunnut tästä asiasta puhua muille, eihän tällainen fiilis voi mulle iskeä! Mä rakastan punttitreeniä, ja vannoutuneena punttitreenaajana ei voi olla tällaista fiilistä. Ei saa, ei voi. Onneksi juttelin kumminkin asiasta Hannan kanssa, joka ihmetteli että olen näinkin pitkään jaksanut. Olen kuitenkin näiden kahden vuoden aikana tehnyt todella yksipuolista treeniä, pelkkää punttia. Toki olen vaihdellut treeniohjelmaa, mutta sitä nyt ei tässä yhteydessä lasketa. Tein myös paljon itsetutkiskelua ja mietin miten minusta nyt yhtäkkiä tuntuu näin, ja totesin myös että sillä en ole aiemmin luovuttanut, niin miksi luovuttaisin nyt. Ei siinä että olisin missään vaiheessa halunnut lopettaa treenaamisen tai mitään sellaista, mutta onhan se tärkeää että uskoo omaan tekemiseen. Hannan mielestä vaadin itseltäni ihan utopistisia asioita ja olen ihan liian itsekriittinen. En keskity siihen mitä olen jo saavuttanut vaan siihen mitä voisin tehdä vielä paremmin. Pakko melkein siteerata Hannaa tähän väliin, koska tämä oli mielestäni jotain niin ajattelemisen arvoista minulle:

”Mä vaan kovin haluisin että näät miten pitkälle oot tullu ja miten tajuttomalla tahdonvoimalla oot painanu menemään. Ei sussa oo jäätävää läskiä, eikä rimpuloita raajoja. Tavottelet vaan jotain, minkä saamisessa kestää niin kauan että huolestuttaa loppuuko sulta usko itteen matkan varrella !”

hannaHannan kanssa treenaamassa kesällä

Päätin ottaa pientä taukoa puntista, en rupea salille väkisin menemään jos ei tee mieli. Muutaman päivän kävin vain kamppailemassa, ja sitten rupesi taas punttitreeni maistumaan. Sovimme Kallen kanssa että jatkossa teen viikossa ainakin 2 punttitreeniä ja 3 kamppailutreeniä. Se on perustavoite, ja kaikki mikä ylittää sen on plussaa. Tämäkin teki heti yllättävän hyvää mun päälle, punttitreeni ei ole enää sen jälkeen tuntunut yhtään puuduttavalta kun on ollut jotain tekemistä välissä. 

Aloin myös yhtenä iltana ajan ratoksi katsomaan vanhoja kuvia läpi, ja tein havainnon joka litisti viimeisimmätkin aivoni kummitukset. Hitto, olenhan minä kehittynyt! 😀 Tässä olen elänyt uskossa että kaikki liha mikä on mahdollisesti joskus ollut on lähtenyt ja olen pakkasenraiskaama laihaläski pulkannaru, mutta ilmeisesti jotain on tapahtunut, kuvien välissä 12 viikkoa:

m1 m3

Moro, ehkä olisi syytä vähän useammin palata vanhoihin kuviin etten olisi ihan niin kriittinen omalle kehitykselleni. Oma silmä kun tunnetusti peilin edessä sokaistuu, ja nyt se taas kerran huomattiin. Eli vaikka hetkittäin tuntuukin todella typerältä seistä treenin päätteeksi peilin edessä ja joku joskus ivaillutkin että olen aina samassa asennossa, niin selvästi niistäkin kuvista jotain hyötyä! Thank god 😀 Nyt aivokummitukset ovat ainakin hetkeksi siirtyneet sivummalle ja tosi hyvä fiilis omaan tekemiseen on palannut. Kyllähän minä kehityn koko ajan, en vain valitettavasti siinä tahdissa jossa tiedostan että olisi mahdollista jos olisin terve ja pystyisin treenaamaan.

Tiistaina minut pyydettiin mukaan Paimion Action Sport Centerille BJJ-treeneihin. Mun BJJ kokeilut ulottuvat ainoastaan siihen yhteen kertaan alkeiskurssilla, joten oli tosi mielenkiintoista käydä kokeneempien kundien kanssa treenaamassa. Alkulämmöksi eri kehonhallintajuttuja, ja huomasin ilokseni että mähän osaan seisoa päälläni 😀 What! Taisi vain olla uskaltamisesta kiinni, en ole aiemmin uskaltanut kun olen pelännut että kaadun yli ja sattuu. Mutta neuvottiin että leuka rintaan kun lähtee kaatumaan yli niin siitä tulee ihan nätti kuperkeikka. Jess! Lämmittelyjen jälkeen sain valita että sparraisinko osaavien kanssa vai menisinkö alkeisryhmän kanssa katsomaan tekniikkaa, alkeiryhmän kanssa tietenkin menin! Harjoiteltiin kimura ja americana -käsilukkoja, vähän guardeja ja mountiin menemistä. Näitä olen toki 4 vuotta sitten harjoitellut, mutta ihan kun niitä enää muistaisin, eli teki tosi hyvää kerrata! Kertaus nyt tekee muutenkin aina hyvää, vaikka luulisikin muistavansa! 😀 Treenin päätteeksi tehtiin 10 minuuttia kivaa sparria kaikki tasosta riippumata yhdessä. Pareittain lähtöasennossa toinen oli selällään ja toinen sivuhallinnassa, ja tarkoitus oli että toinen yritti päästä istumaan toisen päälle (mount) ja toinen saada toisen jalkojensa väliin (guard). Se joka voitti jäi aina paikalle odottamaan uutta paria ja häviäjä meni hetkeksi lepäämään ja odotti seuraavaa lopetusta. 

Treeneistä en ottanut mitään kuvaa, mutta tässä maisemakuva kun kävelin moottoritieltä Paimion keskustaan! 😀

paimio1

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.