Parisuhde valmentajan kanssa ja miten treenaamisesta tuli kamalinta mitä tiesin

Posted on Posted in Motivaatio, Punttimimmi, Ruokavalio, Treeni, Yleinen

Mä olen ollut sitä mieltä ettei mun parisuhdeasiat kuulu mun blogin aihepiiriin. Joskus joku on saattanut jossain kuvassa vilahtaa, mutta siihen mun blogihellustelu on ihan tietoisesti jäänyt. Kirjoitan kuitenkin treeniblogia enkä mitään rakkauselämäni/olematon rakkauselämäni -rakkaushömpötysblogia. Mutta sillä rakkauselämä on osa mun elämää ja itseasiassa on ollut suuri osa mun ”treenielämää” niin pakko on teille vähän avata, kerta kesän treenikuvioita ajattelin vähän syvällisemmin pohtia.

Loka-toukokuu -akselilla tapailin miestä joka aika nopeasti alkoi minua myös valmentamaan. Kun toinen osaa asiat tuhat kertaa paremmin kuin itse, hänellä on monen vuoden omakohtainen kokemus treeneistä ja vielä haluaa auttaa, olisi tyhmä kieltäytyä. Siitä miten toimivaa on seurustella valmentajansa kanssa voi olla montaa mieltä ja se on toki myös hyvin yksilöllistä miten asia toimii.

Tein marraskuusta lähtien voimatreeniä eikä treeniohjelmassa itsessään ollut mitään vikaa, päinvastoin, mutta mua alkoi tympimään ne ainaiset samat liikkeet. Tarkoitus oli tehdä 11 viikkoa samaa ohjelmaa, lisäten ensin toistomääriä ja sitten treenipainoja joka treeni erikseen suunniteltuna. Sairastelujeni vuoksi tein muistaakseni marraskuusta huhtikuuhun asti samaa ohjelmaa ennen kuin olin saanut kaikki treenit tehty. Viisi kuukautta kun salilla hinkkaa samoja liikkeitä jotka eivät alunperinkään ole niitä lemppareita niin kyllähän siinä kyllästyy.

Teimme muutoksia treeniohjelmaan mutta mun treenimotivaatio oli silti laskussa. Koin olevani huono ja epäonnistunut sillä en tässäkään ajassa ollut oppinut tekemään liikkeitä yhtään sen puhtaammin eikä liikkuvuuttakaan ollut tullut mitenkään sen kummemmin vaikka se oli koko treeniohjelman tarkoitus. Ohjelmahan oli tarkoitettu toteuttaa paljon lyhyemmässä ajassa, mutta eipä se tieto motivaatiota hirveästi nostanut, epäonnistuminen on aina epäonnistuminen. No, eipä ole motivaatiosta kiinni että treenatako vai ei, vaan salille mennään silloin kun sinne on mentävä.

Tätä ennen olin aina jättänyt salille menemättä jos oli sellainen olo ettei oikeasti kiinnosta pätkääkään treenata. Mulla kun niin harvoin sellaisia päiviä on että jos ei kiinnosta voin ihan suosiolla tehdä muutakin. Mutta ohjeet olivat selkeät, turha vinkua vaan salille mennään huvitti tai ei. Ja näitä päiviä alkoi olemaan enemmän ja enemmän jolloin treeni ei maittanut mutta silti menin salille ja hampaat irvessä treenasin vaikka siinä oli jo nautinto kaukana. Koska pakko. Vihaan heikkoutta enkä halunnut näyttää heikolta tai huonolta minulle tärkeän ihmisen silmissä.

Kesäkuussa tuli sitten stoppi. Tämän tekstin olen kirjoittanut 14.6 2014

”Istun sängyllä, treenivaatteet puoliksi pukeneena ja kyyneleet alkavat virtaamaan silmistä. Ahdistaa, en halua lähteä treenaamaan. Tai haluan ja on pakko, mutta silti en halua. Katson peiliin ja ihmettelen mikä mussa on vialla, kuivaan kyyneleet ja lähden salille.

Jostain syystä tämä on viime aikoina ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Koko päivän olen innoissani illan treeneistä, mutta kun vihdoinkin koittaa aika jolloin salille pitää lähteä tulee itku. Ja mikään itkeminen ei ole tarpeeksi hyvä syy jättää treenit välistä, niin lähden kumminkin ja teen hyvän treenin. Hyvä treeni – parempi mieli.

Eilen matkalla salille avauduin ystävälleni tästä, samalla kun pidättelin kyyneleitä matkalla salille. Hän sitten pakotti kääntämään, selkeästi kaikki nyt ei ole niin kuin pitäisi. Treenaamisen pitäisi olla parasta mitä tiedän, ei ahdistavinta mitä tiedän. Hänellä oli selitys tälle ja mitä enemmän asiaa olen miettinyt sen järkevämmältä se kuulostaa.

Aina kun elämässäni tulee vastoinkäymisiä, niin isoja kuin pieniä, lähden treenaamaan. Joku ehkä muistaa kun olen joskus ollut hermoheikkona töiden jälkeen ja lähtenyt ovelta suoraan salille? 😀 Ja varsinkin kun joku ihmissuhde on loppunut, lähden mahdollisimman nopeasti salille. Treeneissä saa ajatukset muualle kun keskittyy tekemiseen 100% ja treenin jälkeen on aina parempi fiilis. Jos pahat ajatukset palaavat, treenaan lisää. Tulos? En ikinä käsittele niitä asioita vaan pakotan ne pois mielestä tekemällä muuta. Keskityn tekemään itsestäni entistä paremman ja vahvemman, fyysisesti. Salista tulee henkireikä kaikesta.

Mä vihaan heikkouksia eikä heikkoudet mielestäni todellakaan ole vahvuuksia. Ja ennen kaikkea vihaan olla heikko. Vihaan itkemistä ihmisten edessä, vaikka olen alkanut käsittää ettei se että näytän tunteita tarkoita että olen heikko, vaan että välitän. Eikä itkeminen välttämättä ole heikkoutta. Tai kyllähän se on siinä vaiheessa kun itkee eikä treenaa. Haluan olla onnellinen enkä miettiä huonoja asioita ja siksi en niitä mieti.”

Syy miksi ylipäätänsä kerron teille tapailleeni miestä joka myös valmensi minua on sama syy miksi tämä teksti on kirjoitettu imperfektissä. Koska emme enää tapaile vaan tuli ero ja se on tämän tekstin ja koko treenikesäni kannalta olennainen asia. Jokainen suhde tietenkin on omanlaisensa, mutta luulisin että normaalisti kun ihmiset eroavat niin kummallakin on kuitenkin ne ihan omat asiat joihin voi keskittyä. On omat harrastukset jne. Mutta minun tapauksessani suhde ei ollut vain parisuhde vaan myös valmennussuhde, eli samalle ihmiselle olin tilivelvollinen myös treeneistäni ja syömisistäni. Joten eron jälkeen tuli luonnollinen yökötys treenien suhteen vaikka ihan normaalisti yritin jatkaa treenaamista, koska olivat asia jotka niin vahvasti oli liittynyt suhteeseen. Sali ei enää ollut edes henkireikä suhdeasioista vaan vahvasti muistuttamassa niistä.

Kesäkuisen tekstin kirjoittamisen jälkeen en vieläkään luopunut treenipakosta ennen kuin salilla olin kahdesti alkanut itkemään hysteerisesti kesken treeniä koska ahdisti niin paljon. Sarjat loppuun sitten siinä kyyneleiden seassa, luojan kiitos olin yksin salilla 😀 Tässä kohtaahan tekemisessä ei enää ole yhtään mitään järkeä. Päätin lopettaa valmennussuhteen tässä kohtaa eksäni kanssa ja pidin tietoisesti taukoa treeneistä kunnes into palaisi.

Valitettavasti (tai onneksi) en ole mikään tunnekuollut treenirobotti vaan mun tekemisiin vaikuttaa elämä treenien ulkopuolella, niin kuin varmasti ihan jokaisella meistä. Tämä tuli tämän kesän aikana huomattua varsin hyvin, sillä treenikuviot eivät menneet ollenkaan niin kuin suunnittelin tai niin kuin olisin halunnut. Mutta sellaista elämä on, toisinaan asiat vaikuttavat toisisiinsa positiivisesti, toisinaan negatiivisesti.

Mä rakastan treenaamista yli kaiken, eikä sen kuulu olla helppoa eikä aina kivaa, mutta ei sen kuulu olla kamalinta mitä tietää, vaan siitä kuuluu saada tietynlaista nautintoa. Siksihän sitä tehdään!

IMG_8659

Tähän on hyvä lopettaa tämä teksti, jatketaan sitten uusilla treeni- ja valmennuskuvioilla myöhemmin ettei tästä postauksesta tule ihan tolkuttoman pitkä. Jännittää julkaista tämä teksti tänne, teille, julkisesti. Harvemmin kirjoitan mitään syvällisempää joten en osaa yhtään odottaa että miten otatte tämän vastaan. Mutta eräs entinen bloggaaja kerran minulle sanoi että helpottaa huomattavasti kun asiat kertoo rehellisesti blogissa, joten onhan sitä kokeiltava! 🙂 Tekstin tarkoitus ei tosiaankaan ole ketään loukata tai syyttää, haluan vain avata mun tuntemuksia ja taustaa tämänhetkisille treenikuvioille.

11 thoughts on “Parisuhde valmentajan kanssa ja miten treenaamisesta tuli kamalinta mitä tiesin

  1. On se vaan niin ihanaa kun saa olla heikko ja sallii sen itselleen. Ei tarvitse olla aina vahva ja pärjätä.

  2. Tosi hyvin oot itse oivaltanut omaa oloa ja niin hienoa, että uskallat siitä kertoa! Itse niin monesti huonosta suhteesta huonosti eronneena tiedän tunteen, kun haluaisi olla yhteydessä toiseen, vaikka oman hyvinvoinnin kannalta ei pitäisi. Onneksi järki astuu kuvioihin aina jossain vaiheessa. Tässä tapauksessa onni on, että valmentajia kyllä löytyy 😉 Plenty of coaches in the sea! …vai miten se meni :D?

  3. Minulla ei ihan noin kiinteä valmennussuhde ollut, mutta saman asian tajusin – kun hommasta menee maku ja se alkaa maistua puulta, muutoksia on pakko tehdä. Kehitykseen on monta eri tietä, ei vain yhtä oikeaa. Pääasia että tekemisen mielekkyys ja motivaatio säilyy!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.