Kun urheilijasta tulee potilas

Posted on Posted in Mielipiteet, Punttimimmi, Terveys, Vierasbloggaaja, Yleinen

Ihmismieli on ihmeellinen. Sekunnin sadasosassa se palauttaa mieleen menneitä kokemuksia niin elävänä, että tuntuu kun sitä kaikkea kokis uudestaan.

Istun sohvalle jalka koukussa. Tavalla, jolla oon istunu alas varmasti miljoona kertaa. Viiltävä tuska leviää polvesta koko kroppaan ja täyttää mielen. Hetki vaan ja mä oon siellä taas. Matossa kasvot lattiaan päin huutamassa kirosanoja tähänastisen elämäni suurimmassa kivussa.

POKS. POKS. RRRRRRTTTTSSSS.

Kaksi kovaa poksahdusta ja ääni, joka on kun pahvia repis. Iskeydyn lennosta kasvot alaspäin mattoon ja huudan ääneen puhtaasta tuskasta. Se viiltävä kipu oli jotain niin järjetöntä, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se valtas koko kropan, täytti koko pään ja sumensi ajatukset. Kivun sekaan sotkeutuu epäusko. Mitä äsken just tapahtu? Mitä mä tein? Mitä mulle tapahtu? Tiedän olevani mahallani, mutta vasemman jalan varpaat tuntuu jääneen kohti kattoa.

Vastahakoisesti suostun antamaan toisten kääntää mut. Huudan, itken, hyperventiloin ja nauran vuorotellen. Treeniparille vakuutan, että ei ollut sun vika. Ei ollut eikä koskaan tule olemaan sun vika. Kipua on mahdoton tarkasti paikallistaa, mut vasemmasta jalasta se tulee. Tai kyllä mä tiesin sillonkin tasan tarkkaan missä se kipu oli, mut jotenkin en saanu sitä siinä tilanteessa ulos suustani. Päässä ollut ajatus vaihtui puheessa aivan toiseksi. Tytöt kyselee vointia, niiden kasvoista näkee, että huonosti kävi. Itken valmentajalle saksaksi, huudan jollekin englanniksi ja ambulanssia tilaavalle vahtimestarille lauon suomalaisia kirosanoja, kun se ei tiedä mun ikää. ”Tällanen 17-18-vuotias nuori tyttö”, vaksi sanoo. Mä suutun ja keskitän hetkeksi ajatukseni haukkumaan moisen tietämättömän pellen pystyyn. Mä mikään teinityttö ole. Lanssimiehillekin huudan, kun multa pitäis saada kireelle solmittu tossu pois jalasta. En todellakaan anna rikkoa mun uusia tossuja saksilla ja puren paitaa hampaiden välissä etten huuda ääneen, kun toinen miehistä nostaa mun nilkkaa pohkeesta toisen avatessa tossun nauhoja. ”Nilkka varmaan käynyt pois sijoiltaan. Pari päivää ja sä oot matolla taas, älä hätäile”, nuori lanssikuski rauhottelee mua matkalla sairaalan päivystykseen. Mun on mahdotonta ymmärtää, miksi mun jalka on suora, kun mun päässä se on selvästi mutkalla.

Muutamaa tuntia myöhemmin istun jalka väliaikaisesti kipsattuna pyörätuolissa, kun hoitaja kertoo mulle mun pohjeluun murtuneen kiertoliikkeestä kokonaan poikki. Ihan läpi asti, ”kuin ottaisi keppiä molemmista päistä kiinni ja vääntäisi kunnes rusahtaa kunnolla”, mulle kuvaillaan. Saan lähteä kotiin yöksi, mutta aamulla mun täytyy mennä toiseen sairaalaan kuulemaan ortopedin arvio leikkauksen tarpeellisuudesta. Kotona makaan yksin pimeässä huoneessa ja mietin, mitä helvettiä mä teen.

Leikkausaika varataan seuraavalle arkiaamulle. Luu on kokonaan poikki ja ympäri pyörinyt nilkka antaa liikaa periksi. Ortopedi kertoo mulle, että jos haluan enää ikinä juosta, niin luu on ruuvattava. Leikkaava lääkäri yrittää rauhotella mun paniikkia, mutta päättää lopulta nukuttaa mut kesken loppumattoman itkun ja huudon. Herään lääkepäissäni ja hetken se sairaalan sänky on maailman täydellisin paikka. Niin kaunis, niin rauhallinen, niin iloinen.

Jos ei jollekin vielä ole selvää, niin tätä tekstiä ei tosiaan oo tuottamassa Natalia vaan minä, joka jossain hetken aivopierussa lupauduin kirjottamaan Natalialle vieraskirjottajana. Edellä kuvatut tapahtumat on osa tarinaa siitä, kuinka mun pohkeeseen ruuvattiin levy ja seitsemän ruuvia. Joista ensimmäinen meni vinoon ja otettiin pois, eli oikeastaan levy, seitsemän ruuvia ja yksi ylimääräinen ruuvin reikä. Tätä seurasi kuuden viikon jakso kipsattuna ja keppien avulla eteenpäin kituuttaen, kaksi viikkoa pelkillä kepeillä ja tähän mennessä 14 kuukautta kuntoutusta. Mun vastustuskyky taisi myös jäädä leikkauspöydälle, sillä helmikuisen leikkauspäivän jälkeen olin loppuvuoden aikana myös 16 viikkoa kuumeessa, sisältäen leikkaushaavasta ulos puskeneiden sisäisten tikkien aiheuttaman pienen tulehduksen. Lisästressinä paranemiseen koin kipsijalkasena myös, kiitos vanhan tiskikoneen, vesivahingon ja keittiöremontin, jonka takia vietin kaksi viikkoa ilman lattioita keittiössä ja ruokailutilassa.

Pudotus on kova, kun peilikuva vaihtuu siihenastisen elämänsä parhaassa kunnossa olevasta ja mielettömän treeni- ja kilpailuinnon omaavasta nuoresta, terveestä kilpalajia treenaavasta naisesta leikkauspotilaaseen, joka ei haluaisi edes syödä eikä juoda mitään, sillä matka sängyltä kylpyhuoneeseen sattuu niin pirun paljon, että on pakko ähistä ääneen ja vollottaa valtoimenaan. Jokainen, jolle on laitettu ruuveja luuhun, muuta metallia kehoon tai jota on muuten isommin leikattu varmasti muistaa sen tuskan, miltä erityisesti se ensimmäinen leikkaus tuntuu. Miltä tuntuu, kun sairaalassa pumpattu kipulääkitys loppuu. Ei siihen osaa varautua.

Moni koitti lohduttaa sanomalla, että kohtahan sä oot jo kunnossa. Ihan kohta oot jo treeneissä, äkkiäkös se kuus viikkoa kipsin kanssa menee ohi! Kaikki menee hyvin ja pian vaan naurat koko asialle! Muistat nyt vaan olla positiivinen ja ajatella hyviä puolia! Nopeestihan se aika menee!

Älkää ottako tätä pahalla, mutta ei. Ei, se aika ei mene nopeasti, kun ei pysty liikkumaan kivutta tai edes nukkumaan kivutta. Oli talvi ja olin lukittuna omaan kotiini. Vaikka talossa olis ollu hissi, en ois alussa pärjänny ulkona kahtakymmentä metriäkään yksin. Vietin päiviä sängyssä maaten ja kattoa tuijottaen, kun ei siinä maailmanvihassa kiinnostanu puhua kenellekään. Menetin ruokahaluni ja kärsin lääkepahoinvoinnista, jonka seurauksena esimerkiksi vietin yhden koko paranemisen kamalimmista päivistä: 16 tuntia hereillä sängyssä ämpäri vieressä, syömättä ja juomatta selälläni maaten, sillä jo pelkkä pään nostaminen tyynyltä sai aikaan oksennusrefleksin. Ei, mä en ole kohta takaisin matolla, jos multa on luu poikki ja se leikataan. Ei, siitä ei tule millään mittakaavalla mitattuna helppoa. Ystäville ja perheelle haluaa tällasessa tilanteessa usein esittää kovempaa kun on. Esittää, että kyllä mä jaksan ja pärjään! Ja tottakai pärjäsinkin, mutta aika vihanen ja väsynyt mä sillon olin. Olisitte vaan sanonu, että onpa todella perseestä, niin olisin todennu saman. Koska sitähän se oli, eikä sitä kukaan voi kieltää.

Ei oo tarkotus liiotella omaa tuskaani ja tiedän, että mun vamma oli vielä suhteellisen helppo. Pohjeluu ei kanna kehon painoa samalla tavalla kun vaikka sääri- tai reisiluu, eikä multa murtunu samanaikaisesti muita luita. Haluan painottaa jokaselle, että antakaa teidän itsensä treeneissä loukkaamille läheisille aikaa ja omaa tilaa. Läsnä voi olla, vaikkei puske iholle. Älä tunge heti leikkauksen/vamman sattumisen jälkeen kylään, jos et oikeasti halua olla apuna arkisissa askareissa. Mun luona kävi ensimmäisen viikon aikana yli kymmenen ihmistä, joista osa jopa kolmesti. Tottakai olin suunnattoman iloinen ja kiitollinen, että toisia kiinnosti auttaa ja nähdä mua, olihan se suuri kunnianosoitus. Monesta teistä oli todella paljon iloa ja apua. Mutta siinä alkuvaiheessa olisi kaivannut myös sitä ihan omaa rauhaa ajatella. Oli yllättävän rankkaa käydä tilanne läpi jokaisen kanssa vielä kertaalleen, kun en itsekään ollu vielä sinut asian kanssa. Muistakaa antaa toipilaille alussa aikaa hyväksyä tilanne! Kunnioita loukkaantuneen surua tapahtuneesta, oli vamma sitten kuinka iso tai pieni tahansa, äläkä yritä väkipakolla vääntää positiivisia puolia sillon, kun kipu on pahimmillaan. Sen aika tulee myöhemmin.

Sinä treenaaja, joka nyt olet loukkaantunut ja mahdollisesti menossa leikkaukseen tai toipumasta sellaisesta:

– Uhoa! Lupaa palata vahvempana kun koskaan, vanno itsellesi ja julista sosiaalisissa medioissa kuntouttavasti vammaosastasi paremman kun ehjänä! Ime voimaa omasta liiotellusta uhoamisestasi.

– Ota maksimimäärä määrättyjä kipulääkkeitä tasan niin kauan kun tuntuu, että niitä tarvitsee

– Pura tunteita sulle parhaalla tavalla. Oli se sitten siskolle, miehelle, naapurin Pirjolle tai anonyymisti blogiin. Itke jos itkettää, kiroile jos suututtaa ja naura jos naurattaa! Kaikki ulos vaan! Mikään tavote ei oo liian pieni, etteikö sen tuhoamisen tai lykkääntymisen takia sais surra

– Anna itellesi aikaa totutella mahdollisiin fyysisiin muutoksiin. Se voi olla pitkäkin prosessi, jos liikkumaan ei todellakaan pääse pitkään aikaan ja peilistä katsookin erilainen ihminen

– Älä rankaise itseäsi jo valmiiksi rankassa tilanteessa. Jokanen vamma on erilainen ja sulla on täysi oikeus kuntoutua juuri sun kropan vauhdilla, just niin hitaasti tai nopeesti kun sun kropalla menee

– Kun ei enää satu niin paljoa, käy pitkässä suihkussa, harjaa tukka ja pukeudu, vaikka olisit vaan kotona. Valmiiksi masentavaa tilannetta ei tarvii korostaa kaivautumalla jo viikon päällä muhineisiin pieruverkkareihin haisemaan ja eristäytymällä maailmasta. Ilmankos jos sillon tuntuu rumalta ja yksinäiseltä ja epäonnistuneelta ja alkaa ahdistaa 😀

– Älä stressaa voimatasoista kuntoutumisen jälkeisissä treeneissä tai kestävyydestä lenkillä, vaan keskity itse vamman kuntoutukseen. Kuntoutusaikana treenillinen päätavote on mun mielestä vamman kuntouttaminen, ei mikään muu. Jos ongelma on jalassa, niin joka päivä salilla olkapäiden pumppaaminen ei auta sen paranemiseen. Peruskunnon ylläpitäminen on toki varmasti kannattavaa ja lihasten muodoistakin saa pitää huolta, jos kokee sen tärkeäksi, mutta kannattaa muistaa, että kuntoutus voi olla yllättävänkin rankkaa kropan lisäksi myös pääkopalle

– Puhu ja kirjoita tapahtuneesta niin kauan kunnes itseäkin kyllästyttää

– Motivoi itseäs just sillä tavalla, mikä tuntuu hyvältä. Itsehän hankin kasan korkokenkiä ja uudet lenkkarit, vaikka oli vielä kipsi jalassa.. 😀

– Varaudu siihen, että vaikein osa työstä alkaa vasta sitten, kun saat kipsin pois ja joudut opettelemaan korjaillun raajan käyttöä. Varaudu myös takapakkiin!

– Ehdottomasti hanki hyvä fysioterapeutti! Ja noudata saatuja ohjeita! Leikkaus ei oo luonnollista kropalle eikä leikellyt kohdat palaudu entiselleen itestään.

Jaksamista jokaiselle erityisesti alaraajan/raajojen vammaa kuntouttavalle. Pyllystähän se on eikä mikään sitä muuta, mut kyllä te vielä selviätte!

Loukkaantumisista voi katkeroitua, mutta niissä on myös toinen puolensa. Se puoli, joka muuttaa ihmisen ajatusmaailmaa itseään kohtaan. Ennen tätä vammaa mä menin treeneihin vaikka väsytti, vaikka ei huvittanut, vaikka oli stressiä ja vaikka olin valvonut läpi yön. Pidin mun kroppaa itsestäänselvyytenä ja vammoja pikkujuttuina, olihan mun kaikki aiemmat vammat, lihasrepeämät yms, parantunu ennätysajassa ilman sen suurempaa vaivaa. En arvostanu mun kehoa ollenkaan toimivana ihmiskehona, vaan keskityin sen urheilullisten heikkouksien etsimiseen ja kehityksen kaipuuseen: lisää voimaa, lisää kestävyyttä, lisää räjähtävyyttä, lisää ketteryyttä, lisää nopeutta. Mä halusin lisää kaikkea ja olisin ollu valmis vetämään itteni piippuun saavuttaakseni kaiken sen mitä niin hirveesti halusin, sen että olisin hyvä mun lajissa.

Jalan murtumisessa itsessään ei ollut eikä ikinä tuu olemaan mitään hyvää. Se oli kivuliasta ja onnetonta aikaa, enkä muistele sitä mitenkään lämmöllä. Täytyy kuitenkin myöntää, että tämän vamman myötä musta on tullut itselleni huomattavasti lempeämpi, tasapainoisempi ja vapautuneempi ihminen. Oon myös tutustunut uusiin ihmisiin, joita ilman en enää pärjäis enkä edes haluais olla. Ymmärsin oman haavoittuvaisuuteni. Kuten myös sen, että ei musta tullutkaan mikään laiska ja aikaansaamaton heikko löllerö, vaikka makasin kuukausia kotona tekemättä yhtään mitään.

Mä juoksin puolimaratonin päivälleen kolme kuukautta nilkan leikkauksen jälkeen, kertaakaan harjoittelematta. Tai juoksin ja juoksin, enemmänkin ripeästi kävelin ja hitaasti hölkötin. Kuitenkin kertaakaan pysähtymättä.

Olisinko mä saanut? En. Oliko mun jalka jo siinä kunnossa? Ei. En voi puolustella mun tekoa muulla kun sillä, että olisin ihan tosissani lopettanut, jos oisin tuntenu kipua matkalla. Halusin yrittää edes kävellen, kun en ollut ottanut peruutusturvaa. Kunto mulla petti 17 kilometrin kohdalla ja loppumatkan vedin puhtaalla taistelutahdolla ja henkisillä voimilla. Se tunne, kun näin olympiastadionin aukeavan edessä, oli jotain niin uskomatonta! Stadikan sisälle kääntyessä ja katsojien taputtaessa juoksijoille purskahdin raivokkaaseen itkuun. Itkin kyyneleet pitkin naamaa valuen koko matkan portilta maaliviivalle ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Olo oli kun olympiavoittajalla! Mun aika oli muutamaa minuuttia alle kolmen tunnin maksimiajan, muistaakseni 2:54, ja olin mun lähtöryhmän ehdottomasti hitain. Olin aivan totaalisen poikki ja kaikkeni antanut, mutta en oo ikinä koskaan milloinkaan ollu yhtä ylpeä omasta suorituksestani kun tolla hetkellä. Halusin huutaa mun onnea koko maailmalle! Henkinen loukkaantumisesta yli pääsy ottaa koville ja ainakin mun kohdalla se on ollu se pahin. Tällaset itsensä ylittämiset tekee pääkopalle todella hyvää ja antaa uskoa. Joskaan en todellakaan suosittele kenellekään samaa ja tiedostan, etten olis vielä saanut edes hölköttää noin pitkään.

Treeneihin paluu oli aivan älyttömän tunteikasta mulle. Juoksu on kivaa, mutta se ei todellakaan oo sama asia. Mun laji on mulle todella paljon enemmän kun vaan harrastus. Onhan se pakostikin haastavaa aikaa jokaiselle urheilijalle palata treeniporukkaan. Siinä joutuu väkisinkin kohtaamaan omat heikkoutensa. On aika mahdotonta olla vertaamatta omaa kuntoa ja tekniikkaa menneeseen ja olla jossittelematta. Palaamiseen meni kuukausia, eikä toi leikelty puoli oo vieläkään ennallaan. Tärkeintä oli musta käsitellä se kaikki: myöntää tapahtunut ja päästää irti siitä painolastista. Helpommin sanottu kun tehty, itsehän itkeä vollotin ensimmäisten kisojeni jälkeen tuntikausia. Mä en ole ammattiurheilija ja tää oli mun ensimmäinen näin iso loukkaantuminen. Se vaikuttaa muhun vieläkin ja huomauttaa päivittäin olemassaolostaan. Jotkut varmasti osaa suhtautua vastaaviin vammoihin paljon järkevämmin ja vähemmän raivokkaalla tunneryöpyllä. Mä en vielä. Yksi on kuitenkin varmaa. Ikinä en luovuta!

En tiedä tarkalleen mitä tällä koko kilometrin mittasella sepustuksella koitan edes sanoa. Ainakin sitä, että liikunta ja ennen kaikkea normaali liikkumiskyky on etuoikeus. Etuoikeus, jota läheskään kaikilla ei ole. Liike on lahja, jonka kuka vaan sen omaava voi menettää sekunnissa: jotkut ehkä vain hetkeksi, toiset vuodeksi ja osa elinikäisesti.

Mä soisin jokaisen urheilemisesta ja liikunnasta stressiä ottavan ihmisen kokevan jonkinlaisen fyysisen loukkaantumisen urheiluharrastuksessaan. Sellasen, josta selviää hyvin ja palautuu suhteellisen vähässä ajassa takaisin ennalleen, mutta kuitenkin sellasen, joka ehtii vaikuttaa ihmisen mielentilaan ja asenteeseen.

Ihan liian paljon paasataan nykyään siitä, kuinka on pakko treenata ja pakko kuntoilla ja pakko sitä sun tätä liikunnallista aktiviteettia. Sosiaalisissa medioissa kehuskellaan, kuinka ollaan tehty jo neljätoista treeniä viikossa, vähän väsyttää, mutta kyllähän se täys 15 nyt kasaan saadaan! Mulla nousee vaan karvat pystyyn. Jos sua todella väsyttää, niin älä hyvä ihminen treenaa. Jos niin väsyneenä treenaat, altistat itsesi keskittymiskyvyn puutteella kaikenlaisille vammoille. Jos et oo nukkunu yöllä etkä syöny päivällä, älä turhaan rasita itteäs treenaamalla illalla. Jos oot silmäpusseja polvista keräilevä hermoheikko stressihirviö, älä vedä kymmentä superkovaa treeniä viikkoon. Stressi on itessään rasite kropalle. Jos ei ihan oikeesti vaan kiinnosta, niin älä pakota itseäs. Pidä vapaa, kun siltä tuntuu. Tunnista ja myönnä se tarve vapaalle, ei se tee susta heikkoa. Kyllä sä ehdit huomennakin treenata, eikä yksi päivä muuta yhtään mitään. Eikä edes yksi viikko. Tai edes vuosi, jos katsotaan pitemmälle tulevaisuuteen! Erityisesti kannustan jättämään treenit välistä sillon, kun ajatus näin tekemisestä ahdistaa. Jää kotiin ja kohtaa se ahdistus, käsittele se, tunne sen syyt. Ei liikunnan kuulu ahdistaa. Edes sillon, kun kyse on sen väliin jättämisestä. Mun mielestä sillon on lähtökohtasesti aina jotain pielessä, kun haluaisit jättää treenit välistä, mutta ajatus siitä ahdistaa liikaa.

Tällasia ajatuksia.

Miksi mä muuten viittaan alussa polveen? Miksi tää kaikki on nyt taas niin kovin ajankohtaista itselle, että sitä pitää paasata ihan tuntemattomillekin?

Siksi, etten kuunnellut omaa kroppaani, vaikka oon luvannut ja vannonut itselleni niin tekeväni. Ja NAPS, heti ollaan taas treenitauolla polven nivelkapselin repeämän, sääriluun luumustelman ja ruhjeiden kanssa. Luojan kiitos pääsin näin pienillä vammoilla. Vaikkei mun alkava flunssa ja mahdollinen keskittymiskyvyn puute edes aiheuttanut tätä vammaa, vaan treenivastustajan isku mun polven ulkosyrjälle ja puhtaasti huono tuuri, niin kuuntelemalla kropan pyyntöä levosta ja jättämällä treenit välistä olisin voinut estää tämänkin. Aikamoista kohtalon ivaa.

Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta. Ihmiskeho ei oo vaan kasa kauniistimuodostuneita lihaksia, pöhöttynyttä nestettä tai löllyvää läskiä, jota pitää treenauttaa. Sun kroppa oot sinä. Sun liikkumiskyky, sun mieli, sun ajatukset, sun tunteet, sun teot ja sun voimavarat. Ihmisarvoa ei mitata treenimäärillä eikä treeneihin saa juosta omia ongelmiaan pakoon. Pitäis opetella antamaan kropalle sen ansaitsema arvo ihan tässä ja nyt, ilman loukkaantumisia.

Ja lopuksi vielä sulle, Natalia rakas.

Mä tiedän hyvin kuinka ankara oot ittelles. Ja sä tiedät mitä mieltä mä oon siitä! Oot tullu pitkän matkan ja sulla on kaikki mahdollisuudet päästä minne ikinä haluatkaan – kunhan et vedä itseäs piippuun matkan varrella. Sulla on hirveesti tavotteita, mikä on aina hieno ja kunnioitettava asia. Mutta muistathan nauttia myös siitä matkasta, jooko? Kaikkia unelmia saa ja pitää tavoitella, mutta aina niitä kaikkia ei vaan koskaan saavuta. Eikä siinä oo kyse mistään heikkoudesta.

Turvallista kotimatkaa Espanjasta! Toivottavasti joku muukin jakso lukea tän loppuun asti, tiivistäminen ei oo mun vahvuuksia teksteissä.

Terv. Minä, joka en sittenkään halunnut liittää tähän tekstiin omaa nimeäni saatika naamaani

41 thoughts on “Kun urheilijasta tulee potilas

  1. Huh huh, kiitos ihan älyttömästi tästä tekstistä! Mulla on maanantaina edessä kierukka- ja eturistisideleikkaus ja tää teksti toi edes hetkeksi lohdullisen olon: kyllä mä selviän.

    Ja tsemppiä paranteluun! Viisaita sanoja armollisuudesta.

    1. Kiitos itsellesi!

      Jaksamista kuntoutukseen. Pitkään se vie, mutta aivan varmasti selviät, kun vaan päätät niin. Oon joutunut yhden eturistisiteen leikkauksen kuntoutusta seuraamaan vierestä ihan ekasta päivästä alkaen ja eihän se missään nimessä helpolta tai kivuttomalta alussa näyttänyt, mutta lopputuloksena kuitenkin toimiva polvi ja koko ajan normalisoituvat treenitulokset. Treeniporukassa kierukoita leikelty vaikka kuinka monelta, mut siellä ne vaan painaa menemään kisoissa! Tehokkaat kipulääkkeet, sitkeä mieli ja hyvä fysioterapeutti tukena – kyllä se siitä vielä, vaikkei aina siltä ehkä tunnu 🙂 Toivottavasti leikkaus sujuu ongelmitta ja toivut odotetussa ajassa!

      Terv. Kirjoittaja

  2. Suuri kiitos tästä postauksesta vieraskynälle! 🙂 AJatuksia herättävä teksti.
    Täytyisi tosiaan muistaa useammin arvostaa omaa terveyttään, eikä myöskään pitää oman kropan toimivuutta liian itsestäänselvänä.
    Kuten kirjoittaja sanoi, silloin voi miettiä kannattaako edes lähteä treenaamaan, jos v*tuttaa, väsyttää tai tuntuu että ”ei vaan lähde mutta pakko”. Jos vetää treenin vaan hampaat irvessä pakkopusertamalla, on varmasti alttiimpi laiminlyömään oman kropan kuuntelemista ja rikkomaan itseään. Ollaan armollisia itseämme kohtaan.

    1. Kiitos! Hieno kuulla, jos omat pohdinnat sai jonkun toisenkin ajattelemaan.

      Tavotteita saa ja pitää olla, niitä kannattaa tavoitella, mutta samalla matkasta aidosti nauttien ja itseään arvostaen. Mä ainakin haluan, että mulla on vanhuksena nuoruuden urheilusaavutusten lisäksi myös oma terveys ja liikkumiskyky tallella. 🙂

      Terv. Kirjoittaja

  3. Täällä ainakin yksi, joka jaksoi lukea loppuun asti o/. Omat vammat on olleet hieman erilaisia (rasitusvammaa ja huonosti parantunut luumustelma sääriluussa), mutta viisi vuotta epävarmuutta siitä, kestääkö polvi juoksun treeneissä, vai alkaako taas sattua, ovat herättäneet vähän samankaltaisia ajatuksia. Nyt, kun hyvän fyssarin avulla viimein tuota pelkoa ei tarvitse enää tuntea, oon oppinut arvostamaan juurikin sitä, että mulla on mahdollisuus juosta, liikkua, hyppiä ja harrastaa rakastamaani lajia ilman polvikipua. Samoin tunnistan jotain tuosta ilostasi HCR:n maaliviivalla, oma suuri etappi oli ensimmäinen 15km lenkki jonka polvi kesti kivutta, tunne, jota en vuosi takaperin olisi uskonut.

    Tsemppiä polven kuntoutukseen! Ja kiitos Natalialle tästä vieraasta, kolahti suuresti.

    1. Kiitos paljon itsellesi!

      Huh, viisi vuotta?! Vaikea edes kuvitella. Hienoa, että oot vihdoin päässyt kivusta eroon! Kyllähän tollanen aika varmasti muuttaa ajatuksia ja suhtautumista niin treeniin kun terveyteenkin. Mulla on tosiaan myös sääriluun luumustelma nyt, ensimmäinen luumustelmani. Toivottavasti tää on helposti parantuvaa sorttia. Onneksi on hyviä fysioterapeutteja! Ihmisten tietoisuutta fyssareista sais kyllä lisätä. Moni yrittää pärjätä urheiluvammojen kanssa sitkeesti omin avuin, vaikka osaavaa apua olis hyvin saatavilla. Moni lääkäri ei ainakaan täällä päin julkisella edes suosittele fysioterapiaa ja anna lähetettä, vaikka olis takana isokin leikkaus!!

      Terv. Kirjoittaja

  4. Kiitos tästä tekstistä. Pisti oikeasti ajattelemaan ja nosti ehkäpä jopa tunteet pintaan..

    Ite oon kamppaillut yli viisi vuotta erilaisten vammojen takia. Aina kun edellinen on ohi, tulee uusi. Kaikki alkoi viestijuoksussa kaatumisesta, se taisi olla elämäni ensimmäinen kerta kun menin röngteniin ja magneettikuvaukseen. Myöhemmät vammat ei liity tuohon kaatumiseen mitenkään, mutta jostain syystä sen jälkeen en ole ns tervettä treenikautta nähnyt.
    Kolmen vuoden sisällä viisi magneettikuvausta, ja kahden viimeisimmän vuoden aikana kahden eri vamman tähystysleikkaus. Ja valitettavasti edessä saattaa olla kolmas ja siis taas eri vamma.

    Viimeisimmän vamman kanssa olen taistellut nyt jo yli vuoden, edelleen sama vamma hieman eri muodossa vaivaa. Tähystysleikkaus oli ja meni, virheasento todettiin nelisenkuukautta leikkauksen jälkeen. Vaihdoin fysioterapeuttia viime kesänä, nyt alkaa pikkuhiljaa tuloksia näkymään.

    Valitettavasti mun vammat on vienyt multa treenimotivaation omaan rakkaaseen lajiin. Koska joudun aina miettimään tuleeko se helvetillinen kipu treenin jälkeen. Sitä ei oikeastaan tarvi edes miettiä, koska sen tietää, kyllä se tulee. Pahinta on se, että se kestää kauan, ja kenelläkään ei siitä enää jaksa puhua..
    — Onneksi löysin muutama vuosi sitten uuden lajin, johon olen rakastunut. Nyt panostan siihen niin täysillä kuin pystyn ja jätän toisen rakkaan lajini taka-alalle.

    Vielä kiitos tästä tekstistä! Ensi kerralla mietin syitä miksi en jaksa mennä treeneihin 😉

    1. Paljon kiitoksia! En yhtään olettanu, että saisin tällasia kommentteja. Hieno kuulla, jos sai ajattelemaan.

      Sua on kyllä koeteltu. Aika sitkeää tekoa oot, kun jaksat jatkaa yrittämistä ja kuntouttamista! Aivan varmasti vie motivaatiot aina uusi vamma. Mulla tekee tiukkaa jo toisen kohdalla, niin vaikea edes kuvitella minkälaista tunteiden vuoristorataa sä oot joutunu läpikäymään.. Rakkaasta lajista luopuminen ei varmasti oo ollu helppoa, nostan hattua, että oot löytäny uuden innostuksen! Toivottavasti tää tuorein vamma jäis viimeiseksi!

      Terv. Kirjoittaja

  5. En oikein ymmärtänyt missä vaiheessa kuntoutus- ja sairastelukierrettä tuo puolimaraton oli? 🙂 Muutenkin aika sekava teksti, mutta pointti oli hy ä! Rakastetaan ja kunnioitetaan kehoamme ja arvostetaan joka ikistä päivää kun se on terve ja toimiva. Koskaan ei tiedä milloin sairastuu tai joku paikka hajoaa, ja se on oikeasti lamauttavaa kun ei pääsekään liikkumaan kuten on tottunut.

    Voimia sinulle ja kiitos kirjoituksesta!

    1. Miusta tässä ei ollut mitään sekavaa. Tuossahan se lukee ”Mä juoksin puolimaratonin päivälleen kolme kuukautta nilkan leikkauksen jälkeen, kertaakaan harjoittelematta.”.

      1. Niin lukee, ihmettelen vaan kun oli 14 kk kuntoutusta, 16 vkoa kuumetta ja leikkaushaavan tulehdus, että miten siinä välissä juostaan/kävellään puolikas 🙂

    2. Kiitoksia!

      Missäkö vaiheessa? Siinä vaiheessa, kun ei vielä uskonut, miten kauan tässä normaaliksi palautumisessa menee. Siinä vaiheessa, kun oli hirveä hinku näyttää kaikille ja ennen kaikkea itselle, että kuntoudun vaikka väkisin. Siinä vamman hyväksymisprosessissa meni mulla todella kauan. Ajallisesti tosiaan oli leikkauksesta 3kk, eli toukokuussa. En siis ollu tossa vaiheessa vielä todellakaan siinä kunnossa, että olisin saanu juosta, vaan vedin sen täysin omaa uhmakkuuttani melkeinpä tahdonvoimalla. Mulla ei ollu fysioterapeuttia vielä tollon kieltämässä. Ehkä huono esimerkki koko juoksu, mut mulle sillä oli niin iso merkitys, että tuli kirjotettua! En siis kannusta ketään samaan noin pian leikkauksen jälkeen, mutta myöhemmin. Omien pelkojen voittaminen tekee älyttömän hyvää päälle ja antaa uutta voimaa!

      Kipeenä mä olin kipsiaikana helmikuun alusta maaliskuun loppuun parisen viikkoa, aikalailla koko huhtikuun, kesällä muutaman viikon ja loput syksyllä tasaisin väliajoin. 14kk kuntoutusta kirjotin siksi, että vaikka treeneihin pääsi 7kk jälkeen palaamaan, niin työtä tehdään yhä: ennallaan ei vielä ole ja joka kerta pitää ottaa vamma huomioon.

      Sekavuus tulee siitä, että ihan tietosesti lähin kirjottamaan ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Olisin huono bloggaaja, kun kirjotan lähinnä itselleni, vaikka teksti toki julkinen onkin 🙂 Kiva kuitenkin, jos siitä joku punainen lanka löytyi!

      Terv. Kirjoittaja

    1. Hieno kuulla, että joku on tykänny! Itseä jännitti hirveesti, että lynkataanko mun tajunnan virta saman tien tai saako siitä edes ulkopuolinen selvää. Loukkaantumiset kun kuitenkin on niin pirun henkilökohtasia asioita. Kiitos siis paljon!

      Terv. Kirjoittaja

  6. hieno kirjoitus! omaa kroppaa ja kykyä liikkua ei todellakaan osaa arvostaa ennen kuin käy pohjalla. ihmiset puhuvat liikunnasta jonain pakkopullana, mutta sehän on mahtava etuoikeus ja lahja, olipa kyse sitten terveydestä tai muista resursseista (esim. ajasta – joo, aina sanotaan, että ajanpuute on tekosyy, mutta jos on vähävarainen ja joutuu tekemään hulluna rankkaa duunia niin ei se todellakaan ole, vaan myös jaksamiskysymys). kiinnostaisi tietää, että missä lajissa nää vammat on sattuneet? kamppailussa? olen aina ollut niin luottavaisin mielin, ettei voi mitään vakavaa loukkaantumista käydä, mutta ehkä sitä pitäisi käyttää järkeäänkin…

    tsemppiä kirjoittajalle!

    1. Kiitoksia! Myöhäinen vastaus, mutta vastaan nyt kuitenkin!

      Nämä vammat tuli tosiaan kamppailulajissa, kuten arvasitkin. Karu totuus on, että polvia/olkapäitä/nilkkoja yms paukkuu suhteellisen usein. Nyt tarkoitan siis nivelside- ja lihasvammoja, kontaktilaji kun on. Luunmurtumissa saa sitten olla todella huono tuuri yhdistettynä esim. omaan/vastustajan huonoon tekniikkaan – lähtökohtaisestihan kaikki liikkeet ovat turvallisia, jos ne tehdään oikein. Kisoissa tulevat vammat on sitten erikseen, siellä voi sattua vaikka mitä, mutta eihän kilpaurheilu koskaan tervettä ole 😀 Itsellä tuon murtuman syynä oli varmaankin huono tuuri yhdistettynä omaan huonoon puolustusliikkeeseen (väsytti=keskittymiskyvyn puute ja huono reaktionopeus) ja kenkään, jonka pohja ei liukunutkaan matolla. Onneksi tuo oli loppujenlopuksi vielä helppo vamma, vaikkakin itselle todella iso asia. Turha pelkääminen ja siitä seuraava liikkeissä vääränlainen vastaan laittaminen vain lisää loukkaantumisen vaaraa, joten treenaa huoletta! Järki päässä, oman kokoinen pari ja oikea tekniikka, niin monelta vammalta säästyy kyllä 🙂

      Terv. Kirjoittaja

  7. Hei kiitos kokemuksestasi. Itse olen tällä hetkellä toipilaana. Opiskelen sirkusalanammattilaiseksi ja olen tottunut noin neljän tunnin treenaamiseen viisi päivää viikossa (puhumattakaan kehonhuollosta mikä tähän tulee vielä päälle). Ensimmäisen kuukauden aikana leikkauksesta olen miettinyt mistä tämä tapaturma on seurausta. Ja suurimpana syynä näen väsymyksen ja armottomuuden itseäni kohtaan. Odotan että pääsen takaisin kouluun, mutta huoli on miten saan nautittua opinnoistani kivuitta jatkossa. Onko minun edes mahdollista jatkaa? Kiitos postauksesi jaksan uskoa, että mikä vain on mahdollista. Minullakaan kovin pala ei ole urheilun tauolle jääminen vaan koko elämäntavan muutos ja pahimpana etten pääse työstämään tunteitani sirkuksen ja luovuuden kanssa totutulla tavalla. Olen edelleen surullinen ja pettynyt tapahtumasta ja minun on vaikea näyttää tunteitani tästä läheisille, sillä pelkään heidän kyllästyvän minuun ja prosessiini, mikä näyttää olevan minulle raskas. Lohduttaa, että joku muukin on kokenut tämän ja selvinnyt siitä. Kiitos toivosta.

    1. Kiitoksia itsellesi! Ehdottomasti hanki kuntoutukseen tueksesi fysioterapeutti. Ja ei siis mikään pari teippiä laittava ja venytysohjeet antava vässykkä, vaan joku oikeasti ammattitaitoinen fysioterapeutti! Leikkauksen jälkeistä kuntoutumista ei tarvitse eikä edes kuulu osata yksin.

      Kaikista vaikeinta oli varmasti juuri tuo omien ajatusten ja tunteiden käsittely, mitä ilmeisesti käyt nyt läpi. Mun lajin parissa vammoista ei valiteta, kaikki tehdään täysillä eikä kipua näytetä kenellekään – tunsin itseni ylidramaattiseksi, liioittelevaksi pelleksi ja koin jopa pitkään syyllisyyttä kun kerroin omasta vammastani muille tai en pystynytkään treeneissä kaikkeen. Loukkaantuminen on kuitenkin todella henkilökohtainen asia ja jokaisen keho ja mieli ottaa tasan sen verran aikaa asian käsittelyyn kun on tarve. Mun mielestä toipilaana saa olla vähän itsekäs. Se on ihan ok, ettei tapahtuneen kanssa ole ok vielä pitkään aikaan. Itse en ole kunnolla vieläkään.

      Tuon oman leikkaukseni jälkeen olen kuitenkin kisannut omassa lajissa sekä juossut huvikseni myös kolme puolimaratonia ja yhden täysmaratonin. Kyllähän nuo metallit tuntee vieläkin joka päivä, mutta ei sitä kivuksi voi sanoa. Kovasti tsemppiä kuntoutumiseen, älä missään nimessä luovuta! Ihan kuten itsekin sanoit – mikä vain on mahdollista. 🙂

      terv. Kirjoittaja

  8. Paluuviite: new lebron colorways
  9. Paluuviite: adidas lillard shoes

Vastaa käyttäjälle Kirjoittaja Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.