Kun yksi tärkeimmistä asioista viedään

Posted on Posted in Dieetti, Kamppailulajit, Kilpirauhasen vajaatoiminta, Mielipiteet, Motivaatio, Puntti, Punttimimmi, Ruokavalio, Terveys, Treeni, Yleinen

Olen pitkään suunnitellut mun elämää harrastuksen ympärille. Jos puhutaan jo niistä ajoista kun ratsastin, kaikki vapaa-aikani meni tallilla. Kun ratsastin halusin olla tallilla ja hevosten kanssa ihan kokoajan. Kun aloitin kamppailulajit mietin kaikkea niiden ympärillä, miten söisin ja jos oli vaikka jotkut bileet tiedossa, niin halusin mennä vain jos ei ollut treenejä.

Kun aloitin punttitreenin, en halunnut tehdä mitään muuta kuin käydä salilla, kävin salaa jopa lepopäivinä salilla. n vain tehnyt treeniohjelman juttuja vaan jumppasin muuta, silloinhan sitä ei lasketa! 😀 Kävin mielummin treenaamassa kuin että olisin vaikka nähnyt kavereita tai lähtenyt baariin. Lintsasin koulusta jotta pääsisin treenaamaan, valvoin että pääsisin treenaamaan jne. Ei fiksua, mutta mulle se oli sitä mitä kaikista eniten halusin tehdä.

Lopetin alkoholin käytön, koska se haittaisi treenejä. Laitoin kaikki mun ylimääräiset rahat lisäravinteisiin, jotta kehittyisin paremmin. Näitä enemmän ja vähemmän fiksuja esimerkkejä voisin listata vaikka kuinka paljon.

En muista aikaa, jolloin ei olisi ollut jokin juttu mistä olen pitänyt niin paljon, että olen halunnut tehdä sitä ihan koko ajan. Tai itseasiassa muistan liiankin hyvin, ne ajat kun olen ollut kipeä tai loukkaantunut enkä ole päässyt sitä tekemään.

image17-vuotiaana loukkaannuin treeneissä ja vanhempani kielsi minua jatkamasta kamppailulajien parissa. Se oli se mitä halusin tehdä eniten ja tosi paha paikka minulle henkisesti, vaikka jo silloin ymmärsin heidän kantansa.

Olen tosiaan pitkään suunnitellut kaiken mun elämässä treenin ympärille, koska nautin sellaisesta elämästä. Mutta mitä sitten, kun ei enää pystykään treenaamaan?

Viimeinen puoli vuotta mua on rehellisesti sanottuna v**uttanut kaikki treenaamiseen liittyvä. Olen ollut niin hirveän katkera. Kaikelle, aivan kaikelle, kun mä en saa treenata vaikka en haluaisi mitään enempää. ***** että ottaa tunteisiin. Ottaa tunteisiin joka ikinen kerta kun ajattelen mun omia treenejä, tai siis sitä että niitä ei ole.

Sitä on niin vaikea hyväksyä.

Mä pelkään sitä että kun mun terveys nyt ei ole hyvä, niin että jos silti treenaisin niin ryssisin asiat vielä pahemmin. Samalla mulla on melkein jopa ikävä niitä aikoja, kun sain treenata viikon tai pari ja sitten olin kipeä pari kolme viikkoa. Silloin mentiin ääripäästä ääripäähän. Oli niin siistiä päästä kunnolla treenaamaan, vaikka ärsytti ettei kehittänyt aloittaa joka kolmas viikko ”uudestaan”, kun sen jälkeen tulin kipeäksi.

imageKeräämässä itseni lattialta kovien sarjojen välissä.

Nyt tämä on tasaisesti pyllystä. En treenaa juuri koskaan, mutta olen toisaalta viimeisen puolen vuoden ajan ollut tasaisesti ”terveempi” kuin sitä ennen. Terveempi tarkoittaen siis sitä, etten ole saanut joka ikistä räkätautia mikä kylillä on liikkunut, enkä ole maannut kotona joka kuukasi nielutulehduksessa tai keuhkoputkentulehduksessa tms. En silti ole lähellekään terve, olo on vain tasaisesti huono. Ei välillä tosi hyvä ja sitten taas tosi huono. Sitä on vaikea kuvailla.

Mä olen jo niin tottunut siihen, että salilla keskustelu treenikavereiden kanssa on tutu ”lähdetkö treenaamaan?” ”en”. Silti olen niin iloinen että mua jaksetaan pyytää treenaamaan. Vaikka en juuri koskaan lähde. Jonain päivänä mä vastaan siihen kysymykseen taas aina kyllä. Olen melkein unohtanut miten ihanalta se tuntui.

image

Kaipaan sitä treenien tuomaa suunnitelmallisuutta ja kehitystä. Tavoitteita. Nautin siitä että saan tehdä työtä mun tavoitteiden eteen. Vaikka olenkin tosi innoissani nyt aina kun silloin tällöin pääsen jumppaaman, niin se ei ole sama asia. Ei se ole sitä mitä kaipaan. Ei ole sama asia treenata puolitehoilla ja tietää, että se mikä mulle nyt on raskasta liikuntaa josta mulla menee kolme päivää palautua, oli mulle ennen palauttavaa jumppaa tai lämmittelyä.

Kaipaan sitä kun (melkein) joka treenissä huomaa kehittyneensä tai että mitä voi tehdä paremmin. Huomaa että on tullut vahvemmaksi, että on oppinut jonkun tekniikan vähän paremmin, että vihdoinkin on tajunnut että mistä on kyse, tai yksinkertaisesti ettei ota ihan yhtä paljon turpaan kuin viimeeksi. Mulla on ikävä jopa sitä kun treeni ei kulje sitten millään ja tekee mieli lyödä vaan hanskat tiskiin ja itkeä. Jopa sitä kun väännän muutaman kiukkukyyneleen ja sitten treeni taas kulkee paremmin! 😀

imageFitBODY 1/2015

Mä en ole koskaan innostunut ajatuksesta kuntoilusta tai treenaamisesta vain hyvän olon vuoksi ilman tavoitteita. Minulle ei esimerkiksi sovi, että kävisin kerran tai pari viikossa vaikka jollain ryhmäliikuntatunnilla ja siellä olisi tosi kivaa ja tulisi vähän hiki ja voisin hyvällä omatunnolla mennä kotiin. Siinä ei tosiaan ole mitään vikaa, se ei vain ole mun juttu. Mä nautin siitä, että jokaisen treenin tarkoitus on kehittää kohti mun tavoitteita.

Olen tässä nyt pari iltaa viettänyt netissä katsoen Netflixin sijaan treenivideoita. Katsonut motivoivien ihmisten haastatteluita ja heidän treenejään. Sekä ihan punttitreeniä että kamppailutreeniä.

Mun tekee niin hirveästi mieli treenaamaan, että ei ole tosi. Mutta, kerrankin en ole katkera.

Jos olen ihan rehellinen, en ole juurikaan miettinyt treenaamista viime viikkoina. On vaan helpompaa, jos malttaa olla miettimättä. Se ei tarkoita sitä, etten kaipaisi kaikkia asioita josta kirjoitin, mutta en ole niin vihainen jos yritän miettiä muuta. Mikään ei ota mulla tunteisiin niin paljon, kuin miettiä sitä etten treenaa.

Poistin kommentointimahdollisuuden tästä tekstistä, koska halusin vain kirjoittaa mun ajatuksia, en keskustella asiasta.