Jos vaan treenaisi kaikessa hiljaisuudessa

Posted on Posted in Mielipiteet, Motivaatio, Treeni, Yleinen

Loman aikana päätin vakavissani julistaa blogitauon kunhan tulen kotiin – kirjoitin jo tekstin valmiiksi, missä kerron syyt tauon takana. Asiaa kuitenkin mietittyäni ja Emilian kanssa juteltuani, päätin etten julista blogitaukoa. Mutta yhdestä asiasta tulen blogissa pitämään taukoa, nimittäin treeniasioiden päivittämisestä.

Kun perustin blogin, minusta oli maailman siisteintä (treenaamisen jälkeen) päivitellä tänne treenikuulumisia; mitä olin tehnyt, miten meni, mikä fiilis. Blogin kautta sain paljon hyviä neuvoja ja treenipäiväkirja myös motivoi treenaamaan lisää. Silloin minulla oli suuri tarve saada puhua ja kertoa treeneistä, kun olin niin innoissani kaikesta uudesta. Tällä hetkellä mulla ei ole kiinnostusta puhua mun treeneistä. Mikään ei ole uutta, olen huonompi kuin ennen eikä varsinaista kehitystä voi vielä mitata, kun en voi jatkaa suoraan siitä pisteestä missä olin vaan paljon työtä pitää tehdä uudestaan. Se on raastavaa ja tuntemukset sen ympärillä on jotain mitä tunnen että minun pitää käydä läpi itseni kanssa, ei analysoida julkisesti.

En tiedä paistaako se teksteistä läpi, mutta vaadin itseltäni todella paljon. Välillä ehkä liikaakin siihen nähden mikä on todellisuudessa mahdollista. Minulle ei treeniasioissa riitä se että ylitän itseni tms, vaan vaadin itseltäni sitä että olen oikeasti hyvä. Tämä on toki pitkän aikavälin tavoite. Mutta ärsyttää todella paljon, että asioita pitää tehdä uudestaan – ärsyttää että on tehnyt takapakkia eikä voi suoraan jatkaa siitä mihin joskus jäi.

Käytännössä siis joka kerta kun päivitän blogiin treenijuttuja, tulen muistutetuksi siitä miten paska olen tällä hetkellä. Eikä siihen paskuuteen auta mikään muu kuin elää sen asian kanssa ja treenata, mutta minulle ei tee hyvää analysoida huonouttani yhtään sen enemmän kun mitä jo oman pääni sisällä teen. Siksi haluan hoitaa tämän vaiheen ihan kaikessa hiljaisuudessa.

Huomaan, että minulla on todella vaikea käsitellä näitä asioita ja siksi en halua myöskään puida niitä suuren yleisön kanssa. Se että vielä tekstin muodossa analysoin näitä juttuja johtaa vain siihen että ruoskin itseäni entistä kovemmin. Joo, voisin aina selittää että olen sairastellut ja kirjoittaa jotain ruusuista siitä miten ihanaa on että pääsen tekemään jotain suloliikuntaa, mutta se nyt olisi suurin valhe ikinä. Toki, alkuun oli tosi kiva päästä edes vähän liikkumaan. Mutta ei se että pari kertaa viikossa jumppaa kevyeesti oikeasti lämmitä mieltä pidemmän päälle. Sen ymmärtävät varmaan kaikki joilla on jotain tavoitteita urheilun suhteen. Kun ei kuntoutumisessa ole mitään muuta siistiä, kun se että on mahdollisuus kuntoutua. Kaikki muu ottaa päähän.

image

Suututan vaan itseäni, kun selittelen että teen nyt tätä ja tätä koska olen sairas. Joo joo toki se pitää paikkaansa, mutta ei se tee siitä omissa korvissani yhtään vähemmän säälittävän kuuloista. En jaksa tehdä mitään numeroa mistään satujumpapsta, koska ei siinä mielestäni ole mitään uutiskynnystä ylittävää. Sillä etten tee mitään numeroa mun treeneistä, yritän vähentää niitä vaatimuksia ja paineita mitä itse kohdistan itseeni. Ehkä tällä tavalla oppisin jotenkin hyväksymään sen asian, etten pysty kaikkeen mitä haluan juuri nyt ja oppisin antamaan itselleni armoa.

En tiedä, että liikuttaako tämä päätös nyt ketään yhtään mihinkään suuntaan, mutta sillä ei ole väliä koska teen sen itseni vuoksi. Haluan nyt jumppailla kaikessa hiljaisuudessa ja analysoida asiaa mahdollisimman vähän, kunnes taas pystyn tekemään asioita täysillä.

3 thoughts on “Jos vaan treenaisi kaikessa hiljaisuudessa

  1. Moikka! Olen aikalailla samassa tilanteessa kuin sinä. Menetin lähes kaiken liikuntakykyni reilu vuosi sitten puoleksi vuodeksi, ja kun syy viimein selvisi ja sain hoitoa oli lihaskuntoni todella surkea. Se otti henkisesti todella todella koville, mutta voi jestas kun saavutin edes ne peruskuntoa vastaavat painot niin miten onnelliseksi siitä tuli!

    Minua piristi ajatus, että kukaan samassa tilanteessa oleva ei olisi pärjännyt paremmin. Ehkä vähän itsekkäältä kuulostaa, mutta tuolla ajatuksella pysyin järjissäni. Vaikka se onkin kurjaa, niin yritä suhteuttaa sairautesi kuntoosi. Pystyt vielä nousemaan samaan kuntoon missä olitkin ja vielä parantamaan sitä entisestään, sittenhän oletkin loistava menestystarina täynnä sisua ja voit olla ylpeä itsestäsi 🙂 kaikilla suurilla urheilijoilla on takanaan pieniä hidasteita 😉 tsemppiä!

  2. Hyväksyntä on pitkä prosessi kun joutuu luopumaan jostain itselle tärkeästä. Hyväksynnän avulla löytyy ilo siitä että nyt kykenee siihen mihin joskus ei kyennyt. Sellaisia loma-ajatuksia sinulle toivon. Ihailen sinnikkyyttäsi. Hyvää kesää!

  3. Moi! Olen pitkäaikainen lukijasi Turusta. Halusin vain kommentillani antaa tukeni päätöksellesi: pidän blogissasi juuri avoimuudestasi ja rehellisyydestäsi. Asiat kerrotaan niin kuin ne on ja osoitat usein inhimillisen puolesi. Olen itse kanssa 175/83 ja juuri lomamatkalla poikaystävältäni kysyttiin kuinka hän pystyy olemaan noin läskin kanssa 🙁 Maasta nousee 110kg ja pystypunnerruksessa on 15lg/käsi, mutta kun kolmasosa kropasta on rasvaa on kokonaisuus liian ”ladonovimainen”. Toki kommentti oli aivan hirveä, mutta pisti silti ajattelemaan.
    Onkin ihana huomata, että olet ainakin itselleni samaistuttava henkilö maailman ja oman itsekriittisyyden kannalta.
    Hyvää juhannusta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.