Tilivelvollinen vain itselleni

Posted on Posted in Dieetti, Kilpirauhasen vajaatoiminta, Mielipiteet, Motivaatio, Punttimimmi, Ruokavalio, Terveys, Treeni, Yleinen

Saan aina välillä tsemppaavia kommentteja sekä tutuilta ja tuntemattomilta, joita on tosi kiva saada. Yhteen asiaan olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota, tsempit siitä etten ole luovuttanut. Ne tuntuvat hassuilta, sillä en ole missään vaiheessa edes ajatellut sen olevan vaihtoehto. Siis että hylkäisin urheilulliset tavoitteet kokonaan.

Jotenkin minulla on päässä niin selkeänä tavoitteet, ettei ole käynyt mielessäkään, että voisi vain lopettaa. Luovuttaa ja tehdä jotain muuta. Olen kirjoittanut tästä varmaan aiemminkin, mutta jos jotain niin tässä sairastellessa on vain tullut entistä selvemmäksi, että urheilu on se mitä haluan tehdä.

Kirjoitin parin vuoden urheilulliset tavoitteet ihan paperillekin. Ja siinä ne pysyvät, salaisina paperilla kunnes ovat ajankohtaiset. Ihan jo sen takia, etten jaksa puida niitä nettitrollaajien kanssa ja selitellä. Enkä oikein muutenkaan näe omalla kohdallani ainakaan järkeä kovaan ääneen puhua tulevaisuuden jutuista, tärkein on että itse tietää mitä tavoittelee. Ei se siitä yhtään sen vähäisemmäksi muutu.

Ja juuri tässä hetkessä minulle on tärkein tehdä kaiken itselleni, itseäni varten. Suunnittelin viikolla dieetin itselleni, niin että se on maanantaina valmis otettavaksi käyttöön. Vielä teen pieniä muutoksia, mutta katsotaan miten lähtee käyntiin.

image

Sain mahdollisuuden saada dieetin todella osaavalta henkilöltä ja olen varmaan aika hölmö, kun kieltäydyin siitä. Minusta vain tuntuu, että juuri nyt tämä dieetti pitää tehdä itse. En halua olla tilivelvollinen kenellekään, vaan olla vastuussa vain itselleni.

Etten dieettaa siksi, että lupaisin jollekin toiselle pitäytyä dieetissä, ei siksi että olen kertonut julkisesti olevani dieetillä, eikä siksi että saisin paremman näköisen bikinivartalon. Vaan siksi, että tukee urheilullisia tavoitteita. Tämän pitkän sairastelun jälkeen minun pitää saada näyttää itselleni että minusta vielä on tähän, ilman että edes välillisesti teen sen jonkun toisen takia.

Mä olen ihmisenä todella kilpailuhenkinen ja vaikka se ei aina näy ulospäin, kovin kilpailu käydään oman pään sisällä. Kun syystä tai toisesta joutuu lopettamaan urheilun pitkäksi aikaa, se ei ole omalle päälle helppoa. Ei ole helppoa katsoa vierestä kun muut treenaavat ja kehittyvät, kun ei itse pysty siihen vaikka haluaisi. Minulla meni pitkään hyväksyä että olen sairas, eikä kyse ole vain mielenheikkoudesta.

image

Olen tässä monesti miettinyt, että olisi varmaan pitänyt kuunnella kroppaa aikaisemmin. Tiedän kuitenkin, etten olisi sitä tehnyt edes näin jälkiviisaana, vaan treenasin ja treenaisin varmaan edelleenkin just tasan niin pitkään kun fyysisesti kykenin.

Mutta jos tämä sairastelu on kuitenkin jotain opettanut, niin se on tietyllä tavalla olla itselleni armollisempi. En mä ole surkea vain sen takia, että joku viikko teen vain kuusi enkä seitsemän treeniä jos kroppa tarvitsee lepoa. Eikä kehitys tyssää siihen jos en aina jaksa tehdä kaksi treeniä päivässä. Tuntuu vähän hullulta, kun muistelee miten olen näihinkin asioihin suhtautunut. Mitä enemmän sen parempi ja aina täysillä. Ja jos ei jaksa, niin itkee ja jaksaa. Onneksi ympärillä on ollut järkeviäkin ihmisiä, jotka on tossa asiassa vähän takonut mulle järkeä päähän! 😀

Nyt yritän kuunnella omaa jaksamista ja kehoa, eikä treenata järjettömästi vain koska pitää treenata. Jos mä tällä kertaa olisin vähän parempi siinä? 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.