Turhautumus maksimus

Posted on Posted in Mielipiteet, Motivaatio, Punttimimmi, Terveys, Treeni, Yleinen

Siitä onkin aikaa kun olen viimeeksi päivittänyt mitään terveyteeni liittyvää. Tai ylipäätänsä siitä että mitä fiiliksiä tämä minussa tuottaa. Sen sijaan viljelen kyllä ajatusta ”jee, on siistiä päästä treenaamaan kahdesti viikossa”. Jos tarpeeksi valehtelee muille niin ehkä jossain vaiheessa sitä alkaa uskomaan itsekin?

Pari vuotta sitten kirjoitin blogiin että ärsyttää kun multa kysellään kuulumisia, koska en tiedä mitä vastata. En halunnut valehdella mutta en myöskään tulla kokoajan muistutetuksi voinnista. Nykyään ei tunnu enää miltään vältellä oikeista fiiliksistä puhumista.

Eihän siitä tulisi yhtään mitään jos jokaiselle kysyjälle purskahtaisi itkuun tai huutaisi suoraa huutoa siitä miten paljon oikeasti vituttaa. Jotenkin paljon järkevämpi on keskustelu:

”No mites treenit kulkee?”
”Siinähän ne”
”Aijaa mäki treenaisin mut nyt on ollut vähän pikkuvarvas kipee niin *joku selitys*”
ja siihen onkin hyvä päättää keskustelu

Tai

”No mites treenit kulkee?”
”Siinähän ne”
”Monta kertaa viikossa treenaat?”
”Kaks”
”Aika vähän”
”No on tää jo edistystä”
ja hymyä koska yritän vakuuttaa itseni siitä että tää on tosi siisti juttu

Mutta vaikka mä kuinka yritän vakuuttaa itseäni että on helvetin siisti juttu päästä treenaamaan jopa kaksi kertaa viikossa, niin ei se oikeesti pahemmin lämmitä. Lämmittää tasan sen aikaa kun yritän ajatella positiivisesti ja olla armollinen itselleni.

Eikä kyse ole siitä että määrä korvaisi laatua ja olisin välttämättä yhtään sen parempi missään jos treenaisin kymmenen kertaa viikossa (kärjistetysti), vaan siitä että en voi treenata sen verran mitä haluan. Sen verran mitä pitäisi treenata jotta kehitys olisi mahdollisimman hyvä. En ole yleensä kateellinen ihminen, mutta niille olen tosi kateellinen jotka pystyvät treenaamaan optimaalisesti ja kehittyvät sen mukaan.

No mikä mua sitten estää? Vähän parempi asenne kun olisi (ai että kun rakastan muuten tota suositusta) niin kyllä se siitä.

En tiedä miten näitä oireita kuvailisi, tai oikeasti tiedän, mutta ei kiinnosta kuvailla. Huomasin pari viikkoa sitten kun 817636351682617828 kertaa kuvailin oireita terveydenhuollon ammattilaiselle, että en mä enää usko siihen että kertomisesta olisi mitään iloa. Kyseltiin että mitä olisin valmis tekemään että olisin kunnossa ja vastasin että ”kaiken” mikä tuntui niin surkuhupaisalta että alkoi itkettämään. Koska oikeasti mä en enää tiedä mitä tässä tekisi, vaan olen jo jollain tasolla luovuttanut sen suhteen että tähän olisi mitään ratkaisua.

On niin käsittämättömän turhauttavaa ensin yrittää päästä tutkimuksiin ja nyt kun niihin olen päässyt, ravata tutkimuksesta toiseen sulkemassa pois vaihtoehtoja ja lääkäristä toiseen kuullakseni että olen tämän tutkimuksen mukaan terve ja hyväkuntoinen nuori nainen. Käsittääkseni terveiden ja hyväkuntoisten nuorten naisten ei tarvitse käyttää hitosti energiaa siihen että yrittävät löytää iloa siitä että pystyvät treenaamaan JOPA kaksi kertaa viikossa.

punttimimmi1

Että tässä nyt kyselijöille tiedoksi ja tiedoksi myös, ettei mua kiinnosta pätkääkään keskustella näistä asioista.

20 thoughts on “Turhautumus maksimus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.