Lenkkitossua toisen eteen

Posted on Posted in Dieetti, Motivaatio, Punttimimmi, Treeni, Yleinen

Viime viikkoina Helsingissä on aamuisin lenkkeillyt tyyppi jonka naaman väri on vaihdellut kaikesta punaisen ja purppuran väliltä. Jos olet tämän tyypin nähnyt, olet saattanut todistaa minun lenkkeilyä. Sillä totta se vaan on, että olen alkanut tekemään aamulenkkejä ennen aamupalaa.

Ei ole mikään valtion salaisuus että vihaan juoksemista. Joskus teini-iässä kävin parin viikon ajan juoksemassa, mutta sen jälkeen olen loistanut poissaolollani lenkkipoluilta. Mutta elämässä ei voi tehdä vain kivoja asioita, joten käyn lenkillä tykkäsin tai en.

Tämä lause on tässä koko hommassa avainasemassa. Se, että jos haluaa jotain saavuttaa ei voi tehdä vain kivoja asioita.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, että mikä pitää minut motivoituneena ja mitkä ovat omat vahvuuteni. Voin rehellisesti sanoa, että minua ei kiinnosta päästä rantakuntoon. Ei sen takia etteikö olisi kivaa olla jäätävässä tikissä, mutta minua ei yksinkertaisesti kiinnosta tarpeeksi, että tekisin valintoja ainoastaan ulkonäköni vuoksi. Se että olisin paremman näköinen jonkun silmissä ei yhtenä ainoanakaan aamuna saa minut lenkille.

Sen sijaan minua kiinnostaa olla lajissani hyvä ja tehdä valintoja jotka edistävät sitä että voisin olla vielä parempi.

img_4108Kivaa hommaa toi rapuissa juokseminen

Kirjoitellaan paljon siitä että pitäisi olla itselleen armollinen. Tämä muodikas armollisuus näkyy somessa yleensä siinä että henkilö joka ennen treenasi paljon ja söi terveellisesti, treenaa vähemmän ja herkuttelee enemmän. Toisista tämä tekee varmasti onnellisemman, varsinkin jos treenaamassa ei olla käyty rakkaudesta lajiin vaan esimerkiksi ulkopuolisen painostuksen takia.

Olen itsekin nyt pari vuotta pyrkinyt olemaan itselleni armollinen, eikä se tehnyt minusta onnellisemman. Treenien vähentäminen ei tosin ole ollut omasta tahdosta kiinni, mutta olen joutunut elämään asian kanssa. Ai että muuten mikä hyvä syy herkutteluun, itsesääli ja viha ja vihaiset tunteet siitä miten epäreilua sairastaminen on.

Koen kuitenkin että on hyvin häilyvä raja siinä että milloin se armollisuus on hyvä asia ja milloin se menee ”yli” niin, ettei enää oikein välitä. Jos alkaa antamaan itselleen niitä vapauksia syödä mitä huvittaa eikä mitä kannattaa, eikä ole mitään konkreettista tavoitetta, huomaa nopeasti että esimerkiksi se herkkupäivä jota ennen pidettiin satunnaisesti onkin herkkupäivä joka päivä. Aina löytää itselleen tekosyyn syödä herkkuja, eikä siihen edes paljon vaadita, sillä itseään on helppo huijata.

Jos lähdetään vaikka negatiivisista tunteista, jolloin sallitaan itselleen herkuttelun että tulisi parempi mieli. Pitkä ja/tai rankka päivä töissä, huonosti nukuttu yö, tietty aika kuukaudesta, tylsyys, riita, pettymys, ero, yksinäisyys, itsesääli… Siinä nyt muutama asia joka helposti saa tarttumaan siihen suklaalevyyn. Ja sitten niitä hyviä fiiliksiä, merkkipäivät, juhlat, kissanristiäiset, ihan vaan viikonloppu, leffailta, pullatarjoilu kahvihuoneessa, itsensä ylittäminen tai onnistuminen jossakin. Kuinka moni ei tunnusta käyneensä lenkillä ja sen jälkeen tarttunut suklaalevyyn palkinnoksi kun on ylittänyt itsensä?

En halua nostaa itseäni mitenkään kenenkään toisen yläpuolelle ja esittää parempaa, koska näin kävi minunkin kohdalla. Kun pyrin olemaan armollinen itselleni aloin samalla lipsumaan herkutteluun yhä useammin. Ja jossain vaihessa huomasin että minun ei enää edes tarvinnut keksiä itselleni tekosyitä herkutteluun, koska siitä oli tullut tapa. Ei tullut enää edes huonoa omatuntoa jos oli herkutellut muutaman päivän putkeen, koska aina keksi itselleen perustelun ja tuntui ettei sillä nyt ollut mitään väliä.

Tässä dieetillä ollessa olen huomannut että se että tiedostan etten tee valintoja jotka tuntuvat nyt kivoilta vaan niitä jotka edistävät pitkän tähtäimen tavoitteita on avainasemassa. Esimerkiksi nyt kun olen päässyt pahimmista herkkuhimoista eroon, mun tekisi mieli syödä hirveitä määriä riisiä ja surettaa, että pitää sitä vähentää koska riisi on niin hyvää. Mutta sitten mietin että haluanko mielummin päästä mun tavoitteeseen vai syödä riisiä, eikä valinta olekaan vaikea! 😀  Mulla on koko elämä aikaa syödä riisiä niin paljon kun huvittaa, niin ehkä mä nyt sit kestän sen määrän vähenemistä! Ja tämä koko laihis on mun oma päätös, en ole tilivelvollinen asiasta kenellekään vaan jos kusen hommat niin sitten se on vain mun menetys. Mutta mä en halua tehdä sitä ja elää sen kanssa että luovutan.

Kuten jo kirjoitin, toisista armollisuus itseään kohtaan tekee onnelliseksi, enkä halua sitä vähätellä. Mikä ikinä tekee onnelliseksi on hyvä juttu. Ihmiset ovat kuitenkin erillaisia ja olen huomannut että minut tekee onnelliseksi se etten päästä itseni luistamaan siitä mistä aita on matalin. En tykkää päästää itseäni helpolla. On paljon palkitsevampaa tehdä jotain mikä siinä hetkessä v**uttaa ja tuntuu kurjuudelta ja kärsimykseltä ja sen kautta päästä siihen omaan tavoitteeseen, kuin se että jää sinne mukavuusalueelle torkuttamaan herätyskelloa ja syömään sipsiä sohvalle, ilman että koskaan edes yrittää.

Joten vaikka mun asenne juoksemista kohtaan oli se, että vihaan sitä ja se on typerintä touhua ikinä, päätin että se on tehtävä ja jos se harmittaa kannattaa muuttaa omaa asennetta. Sinne lenkille mennään kuitenkin. Lautantaiaamulla päätin juosta rappuja kymmenen kierrosta ja jo viiden jälkeen olin varma että noutaja tulisi. Silti juoksin, koska se oli vain tehtävä. Jos alkaisin miettimään että tuntuuko tämä nyt kivalta niin lopettaisin, enkä alunperinkään menisi lenkille.

img_4117Fiilis heti lenkin jälkeen

Olen tosiaan huomannut, että minut tekee onnellisemmaksi syödä illalla se rahka ja mennä aamusta nälkäisenä lenkille, kuin syödä illalla jotain ihanaa herkkua ja aamulla herätä turvonneella naamalla ja inholla omaa selkärangattomuutta kohtaan.

Joten, ei muuta kuin lenkkitossua toisen eteen…

2 thoughts on “Lenkkitossua toisen eteen

  1. Amen! Mä niin fiilasin tätä kirjoitusta! Huomasin nyökkäilleeni jokaisen kappaleen jälkeen et just näin! 😄😄

  2. Tuo on niiiiiin totta kaikki, voin samaistua!!
    Itselläni alkoi viimeinkin treenit sujua paremmin, tulokset oli noususuunnassa ja ruokailutkin hallinnassa, MUTTA sitten kävi haaveri jonka seurauksena kättä jouduttiin operoida ja nyt kipsi ollut kaksi viikkoa kädessä…vähän siinä sitten lysähti kaikki…liikkumiset rajoittuu kävelyyn (ei kovin viitsi hiostuttaa kun kipsi kädessä) ja ruoanlaitto on haastavaa joten vähän tullut syötyäkin mitä sattuu. Pitäisi saada tuo ennen haaveria ollut boogie takaisin tästä huolimatta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.