Kisaraportti EM-kilpailuista

Posted on 4 CommentsPosted in Dieetti, Kisat, Yleinen

EM-kisoista on jo melkein kuukausi, mutta hetken aikaa piti kerätä ajatuksia ja itse fiilistellä, ennen kuin halusin tämän tekstin julkaista. Palataan siis kuukauden ajassa taaksepäin, World Powerlifting Congressin (WPC) EM-kisoihin. Tai pitää ehkä mennä vielä pidemmälle, jotta tässä tekstissä on jotain järkeä. Tiedossa on siis paljon lukemista, joten otahan hyvä asento.

Kun SM-kisojen jälkeen sain tiedon että olin Suomen joukkueessa EM-kisoihin, päätin melkein heti että pudottaisin painoa alempaan sarjaan eli -90kg sarjaan. SM-kisoissa kisasin +90kg sarjassa. Viime joulukuussa olin vetänyt painoa alempaan sarjaan, mutta epäonnistuin tankkauksessa ja kisat menivät mönkään. Selvää oli siis että tällä kertaa pitäisi tehdä asiat toisin, joten jos haluaisin mennä alempaan sarjaan olisi pakko laihduttaa.

imageÄidin ompelema dieettimotivaatiopaita

Vähän aloin heti siistimään ruokavaliota, mutta vasta pääsiäisen jälkeen aloin kunnolla dieetille kun huomasin ettei paino pelkillä kauniilla ajatuksilla tippunut. Pääsiäisen jälkeen aamupaino oli 96,7kg. Tähän ihan välikommenttina että SM-kisoissa paino oli 93 ja jotain ja sama juttu oli Porin kisoissa syksyllä. Normaalisti mulla paino pyöri siinä 95-97 ympärillä sekä ennen että jälkeen kisojen, että en tiedä jännitänkö niin että painoa tippuu muutaman kilon vai miten voi olla mahdollista.. 😀

imageLaiskan päivän lounas, pohjalla on riisiä mikä ei kuvasta näy

Alkuun tein dieettini itse, mutta ainoa mikä siinä kiristyi oli pää. No okei, tippui painokin ja kroppa kiristyi, mutta ei siinä tahdissa kun olisi pitänyt. Toukokuun lopussa dieetti laitettiin uusiksi ja nyt alkoi muutosta tapahtumaan. Edelleenkin alkuun hitaasti ja mua ärsytti kovasti ajatus siitä että olen useamman kuukauden dieetillä ja joutuisin silti vetämään painoa. Jälkeenpäin uskon että syy siihen ettei paino oikein tippunut oli migreeninestolääke joka minulla oli kuukauden verran käytössä dieetin aikana, sillä koko sen ajan kun lääke oli käytössä olo oli todella nesteinen. En tajunnut tätä sen kuukauden aikana kun ei koskaan aikaisemmin ole tällaista ollut ja havahduin yhteyteen vasta lopetettuani lääkkeen, koska vuorokaudessa paino tippui yhtäkkiä kilon verran vaikka mikään muu ei ollut muuttunut ja sen jälkeen paino tippuikin tosi nopeasti. Olisi vähän vähentänyt painostressiä jos olisin osannut laskea 1+1, kun paino myös nousi kilolla heti lääkkeen aloitettuani…

Treenit kulkivat dieetistä huolimatta todella hyvin ja rikoin salilla omia ennätyksiä melkein joka treenissä. Itseasiassa kaikki treenit SM- ja EM-kisojen välissä olivat todella hyvät. SM-kisojen jälkeen valmentajani Marko Patteri teki muutamia muutoksia mun treeniohjelmaan ja ne tuntuivat todella toimivan.

image

Vikassa kovassa vetotreenissä, reilu kaksi viikkoa ennen kisoja tein uuden ennätyksen 180kg, joka oli sama kuin minun sarjani maailmanennätys. Se tuntui paljon kevyeemmältä kuin mitä esimerkiksi 160kg tuntui viime kesänä, kun sen ensimmäistä kertaa nostin, joten siinä mielessä jäi hyvä fiilis. Videota analysoidessani kuitenkin näkyi että reidet meni vähän tangon alle, mikä olisi kisanostossa saattanut johtaa hylkäykseen. En edes käsitä minkä takia työnsin ne reidet sinne alle, kun voimaa olisi muutenkin ollut nostaa niin otti päähän tosi paljon. Kaksi viikkoa aikaa opetella tästä huonosta tavasta pois ja jännitti että onnistunko?

Fiilis lähteä kisoihin oli kuitenkin ihan erilainen kuin aiemmin, koska tiesin olevani parhaassa kunnossa ikinä ja että voimaa on. Tällä kertaa kisalepo oli vähän lyhyempi kuin aiemmin, kaksi viikkoa ennen kisoja kävin viimeisessä kisoihin valmistavassa hieronnassa, luottohierojallani eli HC-hieronnan Tonilla Mayorsilla ja kymmenen päivää ennen kisoja tein viimeisen nopeustreenin. Sen jälkeen ei muuta kuin kisojen odottelua ja painon seuraamista. Aikaisemmin tämä kisalepo on tuntunut aika tuskaiselta kun on jännittänyt niin paljon, mutta nyt ei jännittänyt samalla tavalla vaan oli vaan odottavainen olo.

Kuten jo kirjoitin paino lähti loppua kohden tippumaan tosi hyvin, niin ei tarvinnut enää sitäkään stressata vaan tiesin että pääsen painoon. Tai yritin ainakin kovasti luottaa siihen että Hanna saa mut painoon oli mikä oli. Kivaa oli se, että vielä puntarilla edeltävänä päivänä pystyin syömään normaalisti, vain päivällinen ja iltapala jäi pois. Illalla menin Hannalle yöksi ja aamulla oli sitten aikainen herätys saunaan.

Dieetistä jäi tosi hyvä fiilis ja silleen meni tosiaan nappiin että voimatasot säilyivät elleivät kasvaneet eikä tarvinnut pahemmin nälkää nähdä. Toki jengin kysellessä kuulumisia vitsailin nälästä ja kurjuudesta, mutta todellisuudessa ei tarvinnut pahemmin nälkää nähdä.

img_5529 img_5542

Viimeisen vuorokauden aikana ennen puntaria paino vähän jumitti ja saunaan mennessä paino oli sama kuin edeltävänä päivänä, eli 91,2kg. Hyvin lähti kuitenkin tippumaan aamutuntien aikana, sillä puntarilla paino oli 89,2kg. Ja silloin olin jo syönyt ja juonut vähän, kun olin painossa jo kun lähdettiin puntarille. Kovin suuri luotto mulla ei tosin ollut siihen että oikeasti olisin painossa, never forget viime joulukuun Tampereen reissua, kun olin painossa kotivaa’alla ja kisavaa’alla olin 0,3kg ylipainoinen ja pääsin muovipusseissa kuumaan suihkuun, heh.

Mutta tosiaan, olisi vain kannattanut luottaa Hannaan, koska puntarilla olin 800g kevyeempi kuin mitä olisi tarvinnut olla. Kisasin siis -90kg junioreissa. Katsoessa kuvia mitä otettiin puntarin jälkeen tuli heti nälkä, en ollut tunnistaa itseäni kuivan kesän orava lookista! 😀

em2img_5651 img_5657

Hanna oli tehnyt mulle mukaan ihan parasta puuroa! Nam! Tankkaus sujui erittäin hyvin ja seuraavana päivänä oli sitten viimeinkin odotettu kisapäivä! Tosiaan minua ei ollut tähän asti jännittänyt juurikaan, olin vain innoissani, mutta kisa-aamuna alkoi jo jännittämään menetetynkin ajan edestä 😀 Hyvä niin, koska jos ei yhtään jännittäisi niin olisi turha lähteä kisaamaan. Colin tuli hakemaan mut aamusta ja nokka kohti Vantaata jossa kisat olivat. Nyt vasta kirjoitushetkessä tuli mieleen että olisi voinut ottaa kisapaikasta kuvia, mutta en nähtävästi siellä tullut ajatelleeksi. Nyt jos koskaan tuntui siltä että kello ei liikkunut ja aika omaan nostoryhmään tuntui tuskaisen pitkältä. Ihan kun kello piruuttaan olisi liikkunut ekstra hitaasti… 😀

img_5676 img_5678imageimage

Ensimmäiseen nostoon laitoin 155kg ja huomasin että lämmittelystä oli ehkä mennyt vähän turhan pitkä aika kun nosto tuntui hieman tahmealta ja siltä etten ihan ollut hereillä. Ei muuta kuin herätystä sitten, koska seuraavaan nostoon laitettiin mun tavoite kisoihin 182,5kg, joka olisi uusi maailmanennätys sarjaani. Noston aikana ainoa ajatus päässä oli ”polvet lukkoon” ettei varmastikaan työntyisi reidet alle. Videosta näkee että vähän jännitti kun jäin vielä varmuudeksi pitämään tangosta kiinni kun se oli jo maassa, ettei vaan menisi hylkyyn sen takia että ote irtoaisi!

Ei hylätty vaan nosto hyväksyttiin kaikin tuomariäänin. Hitto sitä fiilistä!!! Ja siitä fiiliksestä ehdin nauttia sen 10 sekunttia ennen kun piti henkisesti jo valmistautua seuraavaan nostoon! 😀 Viimeiseen nostoon 190kg, joka irtosti maasta mutta oli tällä kertaa kuitenkin liikaa. Eikä siinä mitään, koska pääsin tavoitteeseen mikä oli näille kisoille asetettu ja tein uuden maailmanennätyksen sarjaani niin vähemmästäkin saa olla tyytyväinen.

fullsizerender-2Parhaat kannustajat <3

em1Huoltaja Colin

Aika uskomaton päivä, eikä sille fiilikselle vieläkään löydy sanoja. Euroopanmestaruus ja maailmanennätys, olen niin iloinen siitä että saavutin tavoitteeni. Oikeasti tavoitteeni koko vuodelle 2017 oli vetää 180kg, joten sen yli on jo menty ja melkein puoli vuotta 2017 jäljellä. Seuraavaksi sitten kohti isompia rautoja, game on!

Iso = lihava ?

Posted on 8 CommentsPosted in Mielipiteet, Muoti, Punttimimmi, Yhteistyöt, Yleinen

Kaupallinen yhteistyö: Itis

Haluaisin ajatella etten ole kovinkaan lihava. Paino sanalla haluaisin, koska vaikka kotona peilin edessä näkisin etten ole, niin kun jatkuvasti tulee muistutetuksi siitä miten iso on, on vaikea erottaa sitä lihavuudesta. Mulla on välillä sellainen fiilis, että ehkä valehtelen itselleni ja olen kuitenkin lihava.

Sain vähän aikaa sitten sähköpostin, joka oli muuten oikein asiallinen, mutta päättyi sanoihin ”ps. näin sinut kerran livenä ja olet kyllä aika iso nainen”. Tämä on vain yksi esimerkki, mutta jos joku sanoo lihavaa lihavaksi, niin sitä pidetään ilkeänä ja varmaan kymmenet asianomaisen lisäksi pahoittaivat siitä mielensä. Mutta naisen sanomista isoksi ei ilmeisesti mene kategoriaan asioista mitä on epäkohteliasta sanoa, sen verran usein mä olen sitä kuullut.

itis1T-paita: Carlings, shortsit: New Yorker

Minun ja varmaan monen muun naisen korvaan iso on aika pitkälti yhtä kuin lihava. Tiedän, että sitä nyt ei välttämättä tällaisella kommentoinnilla tarkoiteta, olen 178cm pitkä, joten väistämättä näytän isolta esimerkiksi minua päätä lyhyemmän silmissä, vaikka olisin pelkkää luuta ja nahkaa. Silti asiasta huomauttaminen ärsyttää, ei minulla ainakaan ole tapana mennä toisille toteamaan että ovat pienikokoisia, paksuja tai vaikka kierosilmäisiä, niin en ymmärrä miksi pitää sitten kommentoida sitä isoutta.

Mä en ole pitkään aikaan käyttänyt oikein muita vaatteita kuin sporttivaatteita. Vaikka haluaisin käyttää ”tavallisia” vaatteita, niin niiden löytäminen tuottaa ongelmia. Yleensä se menee nimittäin näin: katson kotona peilistä että hei, en mä ole lihava ja sitten menen kauppaan ja XL kokoinen vaate ei mene päälle ollenkaan. Siis E-X-T-R-A L-A-R-G-E. Sitten housut kokoa 44 superstrech jäävät reisille. Kaupan isoin koko ja superstrech, mutta ei tarpeeksi isot minulle. Yritän ajatella että vaatteet ovat tehty vain eri muotoisille naisille, mutta tuleehan siitä kuitenkin paha mieli.

Tämä ja kommentointi siitä miten iso olen, on johtanut siihen että pitkään ajattelin että mun on turha edes yrittää ostaa mitään kivoja vaatteita, kun ei ne kuitenkaan mene mun päälle. Eli sitten olen ostanut lähinnä jotain rumia rytkyjä joista en edes pidä, ainoana vaatimuksena että mahtuvat päälle. Jotain muita vaatteita kuin treenivaatteita kun on kuitenkin pakko olla. Espanjassa viime kesänä oli pohjanoteeraus kun ostin miesten puolelta ihan sairaan rumat shortsit, kun oli vaan pakko löytää shortsit mitkä menisi jalkaan kun oli niin lämmin 😀

imageOhut takki: H&M, shortsit: New yorker

Olen kuitenkin jo jonkun aikaa sitten päättänyt panostaa tavallisiin vaatteisiin ja vaikka sitten koluta niitä kauppoja niin kauan että löydän kivoja vaatteita. Päätin, etten enää osta vaatteita vain koska menevät päälle vaan ostan ne mistä oikeasti tykkään, vaikka se tarkoittaisikin sitä ettei valinnanvaraa hirveästi ole. Se mikä minua ihmetyttää on se, että monesti näen minua huomattavasti leveämpiä naisia pukeutuvan kivoihin vaatteisiin ja jostain he vain vaatteensa löytävät.

Sain Itikseltä yhteydenoton yhteistyöstä ja ajattelin että tämä voisi olla täydellinen mahdollisuus ostaa oikeasti kivoja kesävaatteita, tai ainakin se olisi tavoite. Vähän pelkäsin että miten kirjoitan tämän postauksen jos käykin niin kuin yleensä että käteen ei jää kuin paha mieli… 😀 Mutta onneksi pääsin tavoitteeseen ja sen yli!

Mun ihan lempparikauppa on New Yorker ja sieltä löytyi kun löytyikin täydelliset shortsit. Uskokaa mua kun sanon että siinä oli aika leveä hymy pukkarissa kun shortsit sekä menivät päälle että näyttivät mun mielestä kivoilta. Eivätkä todellakaan olleet hinnalla pilattuja.

itis3itis2T-paita: H&M, shortsit: New yorker

Näiden lisäksi löysin pari kivaa hihatonta toppia, myös New yorkerista ja sitten sorruin hieman mun suunnitelmasta olla ostamatta mitään treenaamiseen liittyvää, heh. Koska kuinka hauska on paita jossa lukee ”Run like no one is watching”? Oli pakko saada! 😀 Matkaan tarttui myös Adidaksen sandaalit, yhdellä ruotsalaisella voimanostajamimmillä on samanlaiset ja olen instagramkuvia katsoessa päättänyt että minäkin haluan sellaiset!

imageSandaalit: Intersport, paita: H&M

En nyt tällä varsinaisesti tarkoita että olisi paha mieli sen takia että pitää ostaa isokokoisia vaatteita, vaan enemmän tosiaan harmittaa se että tarpeeksi isoja vaatteita harvemmin löytyy. Tällä kertaa kuitenkin Itiksen liikkeet todisti mun olleen väärässä, joten ehkä tämä ongelma alkaa olemaan enemmän pään sisällä kuin oikeasti siinä etteikö sopivia vaatteita löytyisi. Pitää vain jaksaa etsiä! 🙂

Rakkaudesta rutiineihin (ja rautaan)

Posted on Leave a commentPosted in Dieetti, Mielipiteet, Motivaatio, Puntti, Punttimimmi, Ruokavalio, Treeni, Yleinen

Ehkä sitä myötä kun ikää tulee lisää (olenhan minä kuitenkin jo 23 lol), sitä oppii paremmin ymmärtämään ja myös hyväksymään omia luonteenpiirteitä. Yksi asia mitä minä olen viime aikoina itsessäni ennen kaikkea ymmärtänyt on rakkauteni rutiineihin. Mä olen juuri sellainen tylsä tyyppi joka rakastaa kangistua kaavoihin 😀 😀 Tähän oli pakko laittaa ne hymiöt siltä varalta, jos joku ei ymmärtänyt että kyse oli hieman sarkastisesta lauseesta, mutta minusta tuntuu että jo jonkun aikaa on ollut kovin muodikasta kertoa olevansa ”vapaa sielu” ja tekevänsä asioita spontaanisti ja go with the flow. Se että pitäisi olla virran vietävä ilman suunnitelmia lähinnä stressaa minua, kun tykkään siitä että tiedän mitä tulee tapahtumaan etukäteen ja voin suunnitella asioita ja valmistautua.

Mitä mä yritän sanoa on se, että sitä myötä kun olen ymmärtänyt olevani tällainen, voin myös helpottaa omaa elämääni hyväksymällä sen ja käyttäytymällä sen mukaan. Olen esimerkiksi ihan innoissani tästä dieetin tuomasta rutiinista, koska se enemmänkin helpottaa mun elämää kuin hankaloittaa sitä. Ruokaileminen on hirmu helppoa, kun kaikki on suunniteltu etukäteen. On helppo tietää aamulla paistaa lihat ja laittaa rasioihin ja miettiä päivän liikunnan määrästä että tuleeko minkä verran riisiä tälle päivälle. Laittaa kaiken valmiiksi kerralla loppupäiväksi ja menoksi. Sitten kun kello on ruoka-aika ottaa vaan ruuat esiin, eikä tarvitse sen kummemmin miettiä mitä sitä sitten söisi kun nälkä iskee.

img_4439 img_4380 img_4707

Minusta on muutenkin kivaa kun arki on aika samanlaista. Herätys, lenkille tai suoraan aamupalan kimppuun, ruuan tekeminen, treenaamaan tai töihin, ruokaa töitä ruokaa töitä ruokaa töitä, kotiin, ruokaa, nukkumaan. Mahtuu siihen väliin vähän sosiaalistakin elämää, mutta siinä aikalailla se arkirunko, näin yksinkertaistettuna ja mä tykkään siitä.

Treenit ovat nyt kulkeneet aika hyvin ja on ollut kiva huomata että kroppa ottaa hieman paremmin jo treeniä vastaan. Marko Patteri suunnitteli mulle uuden treeniohjelman kisojen jälkeen, jossa tehtiin vähän muutoksia viime ohjelmaan. On siistiä kun meidän yhteistyö toimii niin hyvin ja treenit suunnitellaan mun kropan ehdoilla. Tämä toimii mielestäni tosi hyvin ja näkeehän sen jo siitä että rauta liikkuu paremmin, kun vetoennätys on parantunut 15kg siitä kun viime vuoden loppupuolella alettiin yhteistyötä miettimään.

img_4605

Mä tykkään siitä että tiedän etukäteen, että esimerkiksi ensi viikon torstaina on maksimivetopäivä. Silloin vedetään siis sen päivän maksimi, eli jos kunto on ihan paska sinä päivänä niin sit se paska rauta on sen päivän maksimi. Ei siis ole paineita että maksimipäivänä olisi pakko tehdä uusi ennätys. Tykkään kuitenkin siitä että voin henkisesti alkaa varautumaan kovaan treeniin samalla tavalla kuin kisoihinkin valmistautuu, mielessäni päättää että silloin se rauta otetaan pois, piste.

Viime viikolla tein sitten maksimivetopäivänä uuden maastavetoennätyksen, 177,5kg. Olin ajatellut etukäteen että ottaisin 175kg, rauta joka hylättiin SM-kisoissa. Treenipäivän aamuna ajattelin kuitenkin että samalla vaivalla otan sen 177,5kg. Kerta jotain raskasta pitäisi kuitenkin nostaa, niin voin yhtä hyvin yrittää vähän isompaa rautaa ja sieltähän se nousi!

Kannattaa laittaa mun instagram seurantaan @punttimimmi, sinne tulee useammin päivitystä ja pysyy paremmin ajan tasalla.

img_4279

En ole täällä blogin puolella muistanut asiasta mainita, mutta sain paikan Suomen EM-kisajoukkueeseen!! Tämä tarkoittaa sitä, että mun seuraavat kilpailut tulevat olemaan EM-kilpailut heinäkuun alussa, Vantaalla. Ei tarvitse sen pidemmälle tällä kertaa matkustaa! 😀 Mutta vitsi että olen innoissani!

Lenkkitossua toisen eteen

Posted on 2 CommentsPosted in Dieetti, Motivaatio, Punttimimmi, Treeni, Yleinen

Viime viikkoina Helsingissä on aamuisin lenkkeillyt tyyppi jonka naaman väri on vaihdellut kaikesta punaisen ja purppuran väliltä. Jos olet tämän tyypin nähnyt, olet saattanut todistaa minun lenkkeilyä. Sillä totta se vaan on, että olen alkanut tekemään aamulenkkejä ennen aamupalaa.

Ei ole mikään valtion salaisuus että vihaan juoksemista. Joskus teini-iässä kävin parin viikon ajan juoksemassa, mutta sen jälkeen olen loistanut poissaolollani lenkkipoluilta. Mutta elämässä ei voi tehdä vain kivoja asioita, joten käyn lenkillä tykkäsin tai en.

Tämä lause on tässä koko hommassa avainasemassa. Se, että jos haluaa jotain saavuttaa ei voi tehdä vain kivoja asioita.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, että mikä pitää minut motivoituneena ja mitkä ovat omat vahvuuteni. Voin rehellisesti sanoa, että minua ei kiinnosta päästä rantakuntoon. Ei sen takia etteikö olisi kivaa olla jäätävässä tikissä, mutta minua ei yksinkertaisesti kiinnosta tarpeeksi, että tekisin valintoja ainoastaan ulkonäköni vuoksi. Se että olisin paremman näköinen jonkun silmissä ei yhtenä ainoanakaan aamuna saa minut lenkille.

Sen sijaan minua kiinnostaa olla lajissani hyvä ja tehdä valintoja jotka edistävät sitä että voisin olla vielä parempi.

img_4108Kivaa hommaa toi rapuissa juokseminen

Kirjoitellaan paljon siitä että pitäisi olla itselleen armollinen. Tämä muodikas armollisuus näkyy somessa yleensä siinä että henkilö joka ennen treenasi paljon ja söi terveellisesti, treenaa vähemmän ja herkuttelee enemmän. Toisista tämä tekee varmasti onnellisemman, varsinkin jos treenaamassa ei olla käyty rakkaudesta lajiin vaan esimerkiksi ulkopuolisen painostuksen takia.

Olen itsekin nyt pari vuotta pyrkinyt olemaan itselleni armollinen, eikä se tehnyt minusta onnellisemman. Treenien vähentäminen ei tosin ole ollut omasta tahdosta kiinni, mutta olen joutunut elämään asian kanssa. Ai että muuten mikä hyvä syy herkutteluun, itsesääli ja viha ja vihaiset tunteet siitä miten epäreilua sairastaminen on.

Koen kuitenkin että on hyvin häilyvä raja siinä että milloin se armollisuus on hyvä asia ja milloin se menee ”yli” niin, ettei enää oikein välitä. Jos alkaa antamaan itselleen niitä vapauksia syödä mitä huvittaa eikä mitä kannattaa, eikä ole mitään konkreettista tavoitetta, huomaa nopeasti että esimerkiksi se herkkupäivä jota ennen pidettiin satunnaisesti onkin herkkupäivä joka päivä. Aina löytää itselleen tekosyyn syödä herkkuja, eikä siihen edes paljon vaadita, sillä itseään on helppo huijata.

Jos lähdetään vaikka negatiivisista tunteista, jolloin sallitaan itselleen herkuttelun että tulisi parempi mieli. Pitkä ja/tai rankka päivä töissä, huonosti nukuttu yö, tietty aika kuukaudesta, tylsyys, riita, pettymys, ero, yksinäisyys, itsesääli… Siinä nyt muutama asia joka helposti saa tarttumaan siihen suklaalevyyn. Ja sitten niitä hyviä fiiliksiä, merkkipäivät, juhlat, kissanristiäiset, ihan vaan viikonloppu, leffailta, pullatarjoilu kahvihuoneessa, itsensä ylittäminen tai onnistuminen jossakin. Kuinka moni ei tunnusta käyneensä lenkillä ja sen jälkeen tarttunut suklaalevyyn palkinnoksi kun on ylittänyt itsensä?

En halua nostaa itseäni mitenkään kenenkään toisen yläpuolelle ja esittää parempaa, koska näin kävi minunkin kohdalla. Kun pyrin olemaan armollinen itselleni aloin samalla lipsumaan herkutteluun yhä useammin. Ja jossain vaihessa huomasin että minun ei enää edes tarvinnut keksiä itselleni tekosyitä herkutteluun, koska siitä oli tullut tapa. Ei tullut enää edes huonoa omatuntoa jos oli herkutellut muutaman päivän putkeen, koska aina keksi itselleen perustelun ja tuntui ettei sillä nyt ollut mitään väliä.

Tässä dieetillä ollessa olen huomannut että se että tiedostan etten tee valintoja jotka tuntuvat nyt kivoilta vaan niitä jotka edistävät pitkän tähtäimen tavoitteita on avainasemassa. Esimerkiksi nyt kun olen päässyt pahimmista herkkuhimoista eroon, mun tekisi mieli syödä hirveitä määriä riisiä ja surettaa, että pitää sitä vähentää koska riisi on niin hyvää. Mutta sitten mietin että haluanko mielummin päästä mun tavoitteeseen vai syödä riisiä, eikä valinta olekaan vaikea! 😀  Mulla on koko elämä aikaa syödä riisiä niin paljon kun huvittaa, niin ehkä mä nyt sit kestän sen määrän vähenemistä! Ja tämä koko laihis on mun oma päätös, en ole tilivelvollinen asiasta kenellekään vaan jos kusen hommat niin sitten se on vain mun menetys. Mutta mä en halua tehdä sitä ja elää sen kanssa että luovutan.

Kuten jo kirjoitin, toisista armollisuus itseään kohtaan tekee onnelliseksi, enkä halua sitä vähätellä. Mikä ikinä tekee onnelliseksi on hyvä juttu. Ihmiset ovat kuitenkin erillaisia ja olen huomannut että minut tekee onnelliseksi se etten päästä itseni luistamaan siitä mistä aita on matalin. En tykkää päästää itseäni helpolla. On paljon palkitsevampaa tehdä jotain mikä siinä hetkessä v**uttaa ja tuntuu kurjuudelta ja kärsimykseltä ja sen kautta päästä siihen omaan tavoitteeseen, kuin se että jää sinne mukavuusalueelle torkuttamaan herätyskelloa ja syömään sipsiä sohvalle, ilman että koskaan edes yrittää.

Joten vaikka mun asenne juoksemista kohtaan oli se, että vihaan sitä ja se on typerintä touhua ikinä, päätin että se on tehtävä ja jos se harmittaa kannattaa muuttaa omaa asennetta. Sinne lenkille mennään kuitenkin. Lautantaiaamulla päätin juosta rappuja kymmenen kierrosta ja jo viiden jälkeen olin varma että noutaja tulisi. Silti juoksin, koska se oli vain tehtävä. Jos alkaisin miettimään että tuntuuko tämä nyt kivalta niin lopettaisin, enkä alunperinkään menisi lenkille.

img_4117Fiilis heti lenkin jälkeen

Olen tosiaan huomannut, että minut tekee onnellisemmaksi syödä illalla se rahka ja mennä aamusta nälkäisenä lenkille, kuin syödä illalla jotain ihanaa herkkua ja aamulla herätä turvonneella naamalla ja inholla omaa selkärangattomuutta kohtaan.

Joten, ei muuta kuin lenkkitossua toisen eteen…

Yötöiden lopettamisen jälkeinen elämä

Posted on 2 CommentsPosted in Duunit, Kisat, Punttimimmi, Ratsastus, Reissumimmi, Tapahtumat, Treeni, Yleinen

Hei ja terkkuja junasta!

Lokakuussa olin viimeeksi Savonlinnassa kuuluttamassa voimanostokisoissa ja nyt on huomenna taas kuulutushommia luvassa siellä. Siitä en tosin ajatellut nyt päivittää, vaan siitä, miten elämä on ehtinyt muuttua tässä välissä.

Sinä lokakuisena aamuna kun lähdin kohti Savonlinnaa, heräsin poikkeuksellisesti jo aamu kahdeksalta jotta ehtisin junaan. Yleensähän nukuin noin. klo 14 asti joka päivä, sillä tein iltatöitä ja viikonloppuisin yötöitä. Mun kohdalla se rytminkääntö siinä välissä oli pelkkä kaunis ajatus. Tänä aamuna aloin kuitenkin miettimään, että olisihan se aika siistiä, jos olisi mahdollisuus lopettaa valvominen. Vaikka kovasti tykkäsin portsarin töistä, niin ei se ihan kamalalta ajatukselta tuntunut että keskittäisi työnteon arkipäiville ja eläisi vähän normaalimpaa elämää jos sellainen mahdollisuus olisi. Todella kaukaiselta ajatukseltahan se tuntui.

Mietin, että kuinka siistiä olisi herätä oikeasti aamulla, ihan vaikka klo 8. Normaaliin aikaan. Herätä sen takia että on jo nukkunut tarpeeksi koska meni ajoissa nukkumaan, eikä sen takia että herää naapurien ääneihin… 😀

Ja kuinka siistiä olisi, että viikonloppuisin pystyisi olemaan kisoissa ja tapahtumissa ja myös tekemään muutakin kuin duunia, tai ainakin olemaan stressaamatta sitä että hommat hoituu silloin kun itsellä olisi muuta menoa. Ja kuinka siistiä olisi käydä vaikka aamuisin jumppaamassa ennen töitä, ilman että pitäisi hoitaa se tosi nopeasti että ehtii kun nukkui niin pitkään.

Tänään elän sitä elämää mikä silloin tuntui kaukaiselta ajatukselta. Maaliskuun alussa lopetin portsarihommat ja vuorokausirytmini alkaa jo olemaan aika normaali. Herään itsestäni joskus 8-9 välissä aamulla ja uskokaa tai älkää, mutta tämä yökukkuja simahtaa nykyään ihan viimeistään klo 24. Ja silloin olen jo väkisin yrittänyt pitää silmiä auki muutaman tunnin. Vielä on tottumista siihen että klo 21 voi oikeasti mennä nukkumaan jos väsyttää, koska edelleen se tuntuu kelloa katsoessa vähän siltä että eläisi iltapäivää.

Olen ollut tosi vahvasti ennen sitä mieltä että valvominen sopii mulle, eikä sillä ole väliä mihin aikaan on hereillä. Mutta kyllä minusta tuntuu siltä, että nyt saan ihan eri tavalla asioita aikaiseksi, kun olen hereillä aamusta, enkä valvo johonkin aamu kolmeen katsomassa sarjoja tai mitä silloin nyt keksiikään. Aamupäivällä on paljon helpompi nähdä kavereitakin kuin yrittää sopia että jos nähtäisiin vaikka arki-iltana klo 22.. 😀

Kiirettä riittää, mutta onhan se kivaa kun on mielekästä tekemistä. Tässä vähän kuvia viime aikojen tekemisistä:

imageHelsingin ju-jutsuklubin ja Hokutoryu ju-jutsun 40-vuotisjuhlat joissa olin yksi järjestäjä. Mekko täältä*.

imageCarlan kanssa Hokutoryu ju-jutsun SM-kisoissa Tampereella.

imageKävin taas Tampereella laittamassa tukka kuosiin, Prime hair & Beauty designin Umpun käsittelyssä.

imagePääsiäinen Vuokalanjärvellä näissä maisemissa.

Tästä kun vielä tottuu paremmin uuteen rytmiin ja tavallaan uuteen elämään miltä tämä vähän tuntuu, niin opin vielä organisoimaan ajankäytön paremmin. Vähän turhan kiire tulee kun teen esim. niin kuin yksi päivä, että hieronnan jälkeen oli pari tuntia luppoaikaa ennen töiden alkua. Siis tasan kaksi tuntia siitä kun hieronta loppui siihen että duunit alkaa. Sille ajalle olin sitten sopinut lounaan kaverin kanssa keskustaan, muutaman paketin noutamisen eri paikoista ja todennut että pitää takkikin käydä tässä välissä ostamassa. Vähän meinasi hikeä pukata mutta ehdin kaiken suorittaa. Voisi kuitenkin ehkä järjestää aikaansa järkevämmin niin ettei lounaalla tarvitsisi katsoa kelloa minuuttitarkkaan että ehtii… 😀

Vaikka treenaaminen on mun harrastus, se ei oikein tunnu siltä että vietän vapaa-aikaa kun treenaan työpaikan yhteydessä. Olen pohtinut asiaa ja todennut että tekisi hyvää että olisi myös joku harrastus joka on täysin päinvastainen työasioista. Päätin jo aiemmin keväällä että SM-kisojen jälkeen aloitan uudestaan ratsastusharrastuksen, kun sitä olen ikävöinyt ja olen nyt pari kertaa käynyt kokeilemassa potentiaalista vuokrahevosta. Vitsi miten siistiä melkein seitsemän vuoden tauon jälkeen palata heppahommiin. Olin ihan varma että olisin unohtanut kaiken, mutta tallille kun pääsin niin tuntui ettei olisi ollut taukoa ollenkaan. Katsotaan jos saisin jossain vaiheessa vähän ratsastuskuvia mitä voisin laittaa tänne.

imageMuutama vuosi sitten.

Kiinnostaako teitä lukea hevosjuttuja myös vai pitäisikö Punttimimmin blogi kuitenkin pyhittää punttijutuille? 😀